United States or India ? Vote for the TOP Country of the Week !
Neiti ei vastannut, hän vain nypli hyppysillään kukkasta kädessään, ja nyt vasta hänen mielessään oikein ihanalta näyttikin tulevaisuus papin rouvana. "Beata, sinä et vastaa!" kuiskasi pastori kotvasen kuluttua ja otti neitoa kädestä. "Beatus! Mitä vastaisin enää?" kuiskasi neiti, ottamatta kättään pois. "Minä uskallan siis toivoa, että taivaan tähdet näkevät tällä hetkellä " "Kaksi autuasta!"
"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä löysin sinut!"
Muistelleeko hän pääskysen laulua, vai setä Niirasen lupaamaa kukkasta, vai nähneekö unissaan pulleaposkisia enkeleitä, jotka saarnastuolin katossa puhaltavat torvea... Tämä on vain hyvin yksinkertainen tarina. Kaukana salolla, savupirtissä sen kerran juttelin talonväelle, päreen valossa, talvisena iltana. Rukit minua säestivät, säesti sirkkakin.
Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen. Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat.
Onko maassa niin sinikaunista kukkasta, kuin ovat hänen äitinsä silmät? Ovatko koivujen lehvät niin kultaiset auringossa, kuin ovat hänen äitinsä hiukset? Onko metsässä kahta niin raikasta marjaa, kuin ovat hänen äitinsä huulet? Suutelee äitiänsä.
Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kun hänen täytyi luopua iloisimmista vuosistaan, nuoruutensa puhkeamattomain toiveiden sulosta, lemmen maailmasta, jonka siemenen hän oli pois antanut, ennenkun oli saanut sen kukkasta nähdä, onnellisuudesta, jonka arvoa ainoastaan kaipaus opetti hänen aavistamaan, kun hänen velvollisuuksiensa cherubi paljastetulla, lyövällä miekalla astui sen i'äti suljetun portin eteen.
Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota omistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana kuihtuu päivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä, hiljaisen kärsijän kätkettyä tuskaa hän ei mitään unhota, kaikki kärsimyksen muodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset näkyy tuntevan tämä nainen, jonka kynän myötätuntoisuus on terottanut.
Antaisinpa mielelläni sinulle suuta, jollen pelkäisi sitä synniksi". Avojalka vapisi koko ruumiissaan; hän kyyristihe ottamaan maasta kukkasta, mutt'ei tehnyt sitä kumminkaan.
Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli ystävännekään?" niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut, lumi oli peittänyt maan. Silloin hän tuli suurelle hautakummulle.
Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona, rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta. Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina.