Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydänverta.
Lähellä häntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja sievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä enempää en nähnyt. "Ah, neiti Charlotte", huudahdin innoissani, "katsokaahan toki minua!... Mitä nyt sanotte minusta?" Minä koskin leveään hihaan. "Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte ne teidän täytyy nähdä!"
Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa kädessäni. Hän kaatui kaatui kuolleena mutta ennenkuin hän kuoli, hän katsahti vielä kerran ylös ei minuun, vaan kuvaani peilissä ja siitä asti hänen kasvonsa semmoiset kasvot ovat aina näkyneet joka peilissä ja minun kuvani minun oma kuvani on kadonnut!
KUNINGAS JUHANA. Arthurko elää? Joutuun paarein luo! Vihansa hehkuun vala tämä tieto Ja kuuliaisiks heidät taltuta. Suo anteeks, että kiihkossani koskin Sun muotoosi; mun vimma sokaisi, Ja silmä, verinäön harhaa täynnä, Sun näki häijymmäksi, kuin mit' olet. Ei, älä vastaa! Linnaani nyt kutsu Vihaiset loordit kiirehimmän kautta. Hidas on pyyntö, joudulla sit' auta. Kolmas kohtaus. Sama paikka.
Minä koskin päähäni, joka oli sidottu ja vasemmalla kulmalla olevasta liinakääreestä tippui kylmää vettä alas. Nopeammin, kuin olisin voinut luulla, voitin heikkouteni ja äskeisen ihmeellisen tunteen, joka niin sanomattoman suloisesti värähteli minussa, tuskastuneena muistelin Charlottea ja häntä odottavia nuhteita minun täytyi niin pian kuin mahdollisesti taasen seisoa vakavasti jaloillani.
Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä todellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla yhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen kätensä minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa huoletti minua oli kylmä, kuin kuolema. "Tyttö on kokonaan suunniltansa", kuiskasin hänelle. "Vähän ajan perästä hän puhuu toisella tavalla".
"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko," lausui hän. "Anna se tänne, Ilse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on." Ilse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut avain oli laatikon ulkolukossa. "Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen," mumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin.
Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään kadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä puolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa, mutta pyrkien hyvin likelle häntä. Tämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan tätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha lauttahuone, jota ei enää käytetty.
Päivän Sana
Muut Etsivät