United States or Central African Republic ? Vote for the TOP Country of the Week !
En oikein tiedä, kuinka tulin pahimmista paikoista yli ... taisin taas olla nelinkontin, tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani, huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää liukuneet.
Jospa hänen vihdoinkin näkisin vuorostaan kaatuvan, voitettuna, kukistettuna, toivotonna, vihan vimmassa, ja voisin tallata häntä jaloillani sekä halkaista hänen päänsä huutaen: muista Lüttich'iä! sitä varrotessa, ko'otakseni kärsimystä, minun täytyy tuon tuostakin tappaa joku hänen päälliköistänsä. Tänään on Campobasso'n vuoro. Olen puhunut." Hänen kolme toveriansa olivat nousseet seisomaan.
Jos te olisitte tuossa minun kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan ja polkisin jaloillani päälle! Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään, vaikka sitä voimieni takaa puristin. Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne. Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten oveen seisomaan.
Samassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli portilla seisattui se hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi sitte luokseni hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn nuollaksensa poskiani minun oli vaikea pysyä jaloillani. "Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!" lausui Ilse astuen ulos ovesta. Ah, tämä ääni!
Kuun valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa. »Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin itsekseni. En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani.
Minua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle mieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin puutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi jälleen avaran kentän yli.
Tahdon tuntea Hänet! huudahdin nopeasti. Nyt heti! Missä Hän on? Mistä löydän Hänet? Vastasivat tähdet tyynesti pääni päältä: Kukin löytää Hänet siitä parhaasta ja ylevimmästä, mihin Hänen henkensä katse on kannattanut. Henkeni salpautui. Jaksoin tuskin enää pysyä jaloillani. Vieri kotvanen, ennen kuin jälleen tohdin hengittää.
Laakso oli minun omani, minun yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä.
Tämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa kohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan vastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti jaloillani ja läksin muurin vierestä. Dagobert seisoi vielä portin luona.
"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?" "Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua. Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani. "Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!" kuulin äänen takanani ja samassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin päin. Mikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään!