United States or Tajikistan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän odotti tämän lauseen lopussa kunnes tuomioistuimen kirjuri oli kirjoittanut sen oikeuden asiakirjaan. "Kirjoita uskollisesti kirjaimia myöten!" huusi Danville, osoittaen juhlallisesti avattua sivua kirjassa. "Elämä ja kuolema riippuu minun sanoistani". Kirjuri kastoi kynänsä musteessa ja nyykäytti päätään merkiksi että oli valmis.
Niin vanha mies kuin minä olenkin, olen kuitenkin nuorena syntynyt. Ja muutamia vuosia syntymäni jälkeen pantu kouluun. Minä olin »parempain ihmisten» lapsi eli, toisin sanoen, vahtimestarin poika. Siitä syystä ei minun tarvinnut kouluun tullessani tuntea kirjaimia, niinkuin köyhäin poikain, jotka pantiin kansakouluun. Minä pääsin Tant Fiinan kouluun.
Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain sukua.» Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta. Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen.
Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?» vaan ei nämät epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Hän istui tänä iltahetkenä rihvelitaulu edessään ja muodosteli suurella, kirjoitukseen tottumattomalla kädellään hitaasti kirjaimia. Hänen isäntänsä kolmetoista-vuotias vilkas poika, nimeltä Yrjö, toimitti opettajanvirkaa ja teki tuon tuostakin pieniä muistutuksia. "Ei niin, setä Tuomo", sanoi hän innokkaasti, "nyt tulee h, vaikka pitikin tulla k."
Näin nämät kasvatettiin, molemmat samalla rakkaudella suosittuina, ja niin hellällä ja kumpaakin kohtaan yhtäläisellä rakkaudella, etteivät olleet aavistaneetkaan että olivat eri-verellisiä. Muuanna päivänä astui kumminkin telttiin vanhus, joka kantoi kädessään valkeaksi maalattua puutaulua, jolle kauniita mustia kirjaimia oli maalattu.
Jos nuori Abrahamimme sattui olemaan metsässä, tapahtui usein että hän otti puunoksan ja piirusti kirjaimia sillä maahan. Muutamana päivänä, kun hän oli tässä toimessa, tuli hänen luokseen äkkiarvaamatta muuan naapurinpoika, joka kysyi häneltä: "Mitä sinä siinä teet?" "Minä kirjoitan", vastasi Abrahami ylpeällä hymyllä. "Missä olet sitä oppinut? Mitä nuo kuvat ovat merkitsevinään?"
"David, sinulla on sormus, smaragdi, johon on piirretty kummallisia kirjaimia, Hebrealaisia, luulen." "Tässä se on." "Kaunis kivi, ja tämä kirjoitus merkitsee " "Se on yksinkertainen legenda 'Eroitetut, mutta yhdistetyt', veljen rakkauden armas muisto." "Sinunko veljesi?" "Minulla ei ollut koskaan veljeä." "Tämä sormus miellyttää minua oudolla tavalla: sinä epäilet.
»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa». Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen. »Miksi noin suuria kirjaimia laitat?» »Kun niitä pidetään, semmoisia.» »Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?» »On kyllä.» »Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa.
Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa.