United States or Sierra Leone ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä kuka tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä lähemmäksi? ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan? MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot monta uutta totuutta neuvoneet.
Mutta kammiossaan hiljaisessa istuu mahtava Maunu Tavast, kesken muistojensa muinaisien, kesken valkean kesä-yön, kuulee, kuinka Heloise huutaa kautta aikojen armastansa, lukee, vaikka erota ei silmä enää merkkejä kirjojen.
Me olemme nuoret me kuuntelemme soittoa ei yksikään pilvi ole kesä-yön tähtiä peittänyt meidän omatuntomme on puhdas meidän sydämemme rauhalliset; miksi katsoa eteenpäin onnea hakeaksemme? tulemmeko milloinkaan onnellisemmiksi kuin tällä hetkellä olemme?" Mr Travers tuli heidän luoksensa.
Orionin jalkain juuressa istuu koira, joka merkitsee että Orioni eläissään oli metsästäjä. Hänen ympärillensä on pantu muutamat pedot, jotka hän tappoi ja joita hän yhä vielä vartioitsee. Tammi ja Lehmus. Hakiessamme suojaa suvipäivän paahtavaa palavuutta vastaan kävimme istahtamaan tuohon lehtipuu-käytävään, jossa kesä-yön hämärästä muistuttava tumma varjo virvoittaa nääntyvää kulkijaa.
MAUNU TAVAST: Kuitenkin sanoit sinä olevasi siitä onnellinen. ANNA: Minä olisin onnellinen, jos voisin olla vertaamatta nykyistä elämääni siihen, mitä elin sinun kerallasi. Mutta oliko se elämää maan päällä? Ei liene lupa kuolevaisen olla niin onnellinen. ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.
Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan, lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan, retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden, käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Jo luonto, kuljettua kesä-illan, Yövaipan ylleen oli heittänyt Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Sill' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen. Kun katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesä-yön mä hiljaisuutta Sydämmin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta.
OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni. Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle, olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta. ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista, Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii ihmis-onni ihanimmillaan. OLAVI:
ANNA: Niin, minä ajattelin ... jos hän kuulee, että hänen äitinsä ei olekaan siveä ja jalosukuinen rouva Ingeborg Jägerhorn, vaan langennut, onneton Anna Lepaa, jonka sydämen tuskaa nunnanpuku turhaan verhoaa... MAUNU TAVAST: Lepaan kirkas aateliskilpi keltaruskeine leijonineen on kyllin vankka kestääkseen nuoruutesi erehdyksen. Me seisomme nyt jälleen Suomen kesä-yön hämärässä. ANNA: Niin.
Vastaa silloin nais-ääni helähtävä ovensuusta, hämärästä illan, kautta valkean kesä-yön; jatkaa siitä, mihin loppui luku, vaimo saapunut salaa äsken, nousee paatiselta permannolta, hunnun heittävi kasvoiltaan. »Sua tottelin ma, Maunu Tavast, vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun, tein sen näyttääkseni, että olit herra ruumiini, sieluni.