United States or Cabo Verde ? Vote for the TOP Country of the Week !
Viisi pitkää vuotta hän oli tehnyt työtä ja ahertanut, ei työtä työn vuoksi enää, vaan työtä rahan ja keltaisen kullan vuoksi kuuluakseen kerran elämässään näihin muutamiin tuhansiin etuoikeutettuihin, jotka maanpiiriä hallitsevat ja joiden tahdosta joka hetki nousi ja kaatui myrjadien elämän-onni. Ei hän ollut päämääräänsä päässyt vielä.
Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki omaa päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä, sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää.
Mutta hän koetti tyyntyä, sillä intohimot aaltoilivat hänen sielussaan. Hän muisteli niitä askeleita, jotka hän oli jo kulkenut päämääräänsä kohti siitä alkaen, kun tämä pirullisella voimalla oli ruvennut houkuttelemaan häntä. Hän tarkasti lyhyttä matkaa, joka enää oli jäljellä. Hän punnitsi niitä vaikutteita ja esteitä, jotka hänen vielä tuli voittaa, ja vertaili niihin henkensä voimaa.
Hämmästyksestä ja kauhusta äänettöminä kaikki katselivat, päälliköt, vieläpä Liciniuksetkin tuota pirullista miestä, joka luonnonvoimien raivonkin aikana ajatteli päämääräänsä ja näytti pitävän kauheita luonnonvoimiakin sen toteuttamiskeinoina. "No, onko teidän toteltava minua vai ukkosta", huusi hän. "Päällikkö", vastasi muuan sadanpäämies, "he rukoilevat. "Sillä maa vapisee."
Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse. Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.
Jäniksen poikanen, joka varmaankin oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että parunnallaan antoi merkin murhaajilleen. Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat vaellustaan.
Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä, kuukausia. Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti rakkautta, pelkkää rakkautta.
Silloin katsahtaa hän Beatriceen ja kun tämä näyttää hänestä kauniimmalta, tietää hän olevansa lähellä päämääräänsä. »Sillä siitä, kuinka suureksi tiedonhalu, rakkaus, kunnioitus ja ihmettely kaikkeen elämässä meitä ympäröivään on kasvanut, voi laskea ne askeleet, jotka olemme ottaneet totuutta kohti.» Syvä elämä.
Sillä kuka tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä lähemmäksi? ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan? MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot monta uutta totuutta neuvoneet.
Muutama tunti myöhemmin istui tuo totinen mies ja iloisesta malttamattomuudesta värähtelevä nuorukainen valoisana, tyynenä kevätyönä laivankannella, matkalla autuaalliseen päämääräänsä.