Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. kesäkuuta 2025
Ettekö sitten tahdokaan olla pikku vaimoni? lausui hänelle Julien tultuaan hänen viereensä. Johon Jeanne kuiskaten sormiensa lomitse vastasi: Enkös sitä sitten jo ole? Hiukan pahastuneella äänellä sanoi silloin Julien: Ette rakas; ettehän toki tahdo tehdä pilkkaa minusta?
Jeanne ei saanut sanaakaan suustaan, niin hänen sydäntään ahdisti tuo näky, ja hän tarttui Julienia kädestä, jota puristi tuntien rakastamisen halua tuon ihanuuden valtaamana. Ja tultuaan ulos tuosta mahtavasta kaaoksesta huomasivat he yht'äkkiä uuden lahdelman, jota ympäröi joka haaralta punaisen graniitin verinen muuri kuvastuen meren siniseen veteen. Jeanne kuiskasi vain: Oi, Julien!
Kummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta tuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen ohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä soittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista kuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.
Hän oli langennut tähän avioliittoon, tähän pohjattomaan kuiluun noustakseen sieltä taas tähän kurjuuteen, tähän suruun, tähän epätoivoon, sentähden, että hänestäkin, niinkuin Rosaliesta, Julien oli kaunis. Vimmatusta sysäyksestä aukeni ovi ja Julien syöksyi julmistuneena sisään.
Iltapuoleen kysyi Julien häneltä: Kuinka paljon on rahaa äitisi antamassa kukkarossa? Jeanne ei sitä muistanutkaan enää ja tyhjensi nyt rahat syliinsä. Kokonainen virta kultarahoja valui ulos, kaikkiaan kaksituhatta frangia. Ilosta löi hän kämmenensä yhteen ja, keräten jälleen rahansa, huudahti: Nyt voin tuhlata vaikka mihin.
Sitten pakeni hän pois ja palasi huoneeseensa. Ja kun Julien ällistyneenä oli huutanut hänelle: "Jeanne!" niin valtasi hänet julma pelko nähdä hänet, kuulla hänen äänensä, hänen selityksiään, hänen valehtelevan, kohdata hänen katseensa silmästä silmään. Ja silloin syöksyi hän uudelleen portaille. Hän kiirehti portaita alas niin nopeasti, että oli vähällä kaatua pimeässä ja taittaa jalkansa.
Julien oli siellä anoppinsa seurassa ja istui hajareisin tuolilla, poltteli piippuaan, syljeskeli lattialle, kuunteli ja seurasi silmillään vaakunansa värittämistä.
Se kesti kuitenkin kauan. Kello helähti usean kerran. Ja portaita noustiin ja laskeuduttiin. Paronitar, jota salin kylmä ilma puistatti, aivasteli tuon tuostakin. Julien käveli edestakaisin pitkin askelin. Jeanne istui synkkänä äitinsä vieressä. Ja paroni nojautui pää kumarassa marmorista uunia vasten.
Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi Julien: Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat. Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi: Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen luonaan.
Hän ei nähnyt, ei tietänyt enää mitään, oli vaiti vain, pää ilosta aivan sekaisin. Hän kysyi vieruskumppaniltaan: Mikä onkaan ristimänimenne! Julien, vastasi toinen. Ettekö sitä tietänyt? Jeanne ei siihen sanonut mitään, ajatteli vain: Kuinka usein tulenkaan lausumaan sen nimen! Kun ateria oli syöty, jätettiin väki pihaan ja siirryttiin toiselle puolen kartanorakennusta.
Päivän Sana
Muut Etsivät