United States or Botswana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Enimmäkseen kuitenkin pahoista, sillä ne olivat sekä elävämmät että mahtavammat. Jaana kuunteli silmät selällään. Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei aina juuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvin läheiselle sukulaiselle tai tuttavalle. Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla.
Ylhäisempiä paikkoja ne karttelivat ja niitä, missä päivänlämpö vielä saattoi uhota kuivasta kanervikosta. Mutta uskalsivat ne saatella matkamiestä pitkin pimeää korpilaaksoa, istahtaa hänen hartioilleen ja puhaltaa hänen päälakeensa jäisen hengähdyksen, joka oli hänen järkensä hämmentää. Jaanan selkäpiitä karmi. Hänen kasvonsa olivat valjut ja kosteat. Vilu tunki saakka sydämeen.
Ja kun ne sen sieltä päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia: »Tuolla tulee portto poikineen! Jaanan Junnu! porton poika! Jaanan Junnu! porton poika!» Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan.
Yllään hänellä oli siisti kevätpalttoo ja pehmeä vilttihattu päässä. Se oli Jaanan mielestä sangen sievä poika. Hänen olisi tehnyt mielensä puhutella häntä, jos hän yleensä olisi pojista välittänyt. Mies hymyili aina hänelle, iski silmää ja tervehti ystävällisesti. Toisina päivinä häntä ei näkynyt.
Onhan ystäväin tapa, jakaa saalis tasan. Kahda pankaamme voitto. Kaksi sataa viisikymmentä riksiä teille ja sama meille! Mitä sanot, Kristo? KRISTO. Olkoon niin! NIKO. Siis suoriutte hyvin, Topias ja Martta, poikienne nuoruuden hulluuksista. Ja elkööt tehkö enään niin! TOPIAS. Niko, Niko! Sinä olet oivallisempi kuin luulinkaan. Puolet voitosta! NIKO. Sanassani pysyn, ja se on Jaanan tahto!
Leski pudisteli päätään, päivitteli ja arveli, että Jaana oli tehnyt aivan oikein karatessaan kotoa. Kyllä se sittenkin taisi olla hullusti, valitteli Jaana. Mihin minä poloinen joudun täällä? Tokko mahtavat huolia tämmöisestä palvelukseensakaan? Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan mennyt. Leski rupesi häntä lohduttamaan. Ei Jaanan vielä olisi tarvis epätoivoon langeta, hän sanoi.
Ei, sanoi Bertelsköld, juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi.
ESKO. Iivari lähteköön merelle, minä neuloskelen täällä isän kanssa, enkä nai koskaan, en koskaan. Mitä vaimosta? Minä tunnen sen suvun nyt. Petturia ovat he. SEPETEUS. Sinä kentiesi harkitset myöskin parhain. ESKO. En koskaan nai, en, se on päätetty. MARTTA. Hääpöydän huoneesemme rakensin, mutta muuttukoon se nyt Kriston ja Jaanan kihlauspöydäksi. Sinne käsken teitä kaikkia.
He olivat kalpeat ja väsyneet. Menkää te tuon maalaisen sänkyyn, he sanoivat. He tulivatkin. Jaana potkasi niin, että luut kolisivat. Sillä on sulhanen, nauraa kihersivät toiset tytöt. Vähitellen jättivät ylioppilaat hänet rauhaan. Levisi tieto, että Jaana todellakin oli kihlattu morsian. Silloin tahtoivat kaikki häihin päästä. Tulkaapahan jos tahdotte, täytyi Jaanan heille hymyillä.
Tämä näköala painui syvälle Jaanan sydämeen, painui murenemattomaksi muistoksi hänen elämänsä ensimmäisistä vuosista ja lapsuutensa karsta-kiiluvasta kodista. Kuudentoista vanhana pääsi Jaana Herran pöytään. Hän oli silloin jo täyskasvanut tyttö, rinnat ripeät, silmät suuret ja räiskyvät kuin revontuli. Palmikko alkoi todellakin jo yli lanteiden läikkyä. Hän suuresti häpesi sitä.