United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään hänelle liian kiusalliseksi.
Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan, on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan. Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti.
Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko Kuusistoon taikka... Taikka? Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa vaivaisen syntisen päähän pälkähtää. Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon, toisen kotiinsa. Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.
Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan. Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo Kontion mielipide? Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.
Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän niinkuin vikaa sinussakin... Kunko olen maalle muuttanut? Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!
Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä.
Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle päin. Niinkö? Sinä menet toimistoosi? Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä yli. Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot majoittua asumaan? Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko? Kyllä.
Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa. Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää. Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan. Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi. Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista yksityisseikoista esille puserramme.
Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa. En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä. Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri. Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis hänet?
Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon. Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi. Mistä? Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?