Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. kesäkuuta 2025
Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli Jaana istunut vankina Turun linnassa.
Enkö minä ole tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin.
"Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko isäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?" "En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen hatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi." "No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen hevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä.
Aste asteelta oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime aikoinaan oli istunut täydellisen rappion rajalla. Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa viimeisenä vappuna karkoitettiin.
Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa juolahtivat hänen mieleensä.
Päivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen puistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat kultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa vaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut kalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti ongesta päästämään.
Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt häiritessään nukkuneen lepoa. Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin ympäri.
Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti: »Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.»
Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä? Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.» »Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan.
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut. »Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. »Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla mielellä kotiin?... Kotiin!» Hän säpsähti kuin unesta havahtuen. »Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi?
Päivän Sana
Muut Etsivät