United States or Syria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Olavista tuntui niinkuin hän olisi ollut tulta täynnä, tulta joka yhä vain paisui ja jännittyi, mikäli sitä singahteli kirveenterän kautta ulos. Hän otti kuin kunnianasiakseen katkaista aina yhdellä iskulla oksan, olipa se suuri taikka pieni. Ja katkasi, ja innostui ja riemastui yhä enemmän. »Tätä tässä minä ajattelen alushirreksi», puheli hän taasen. »Pitäisi siitä tulla!»
Hän oli nyt enemmän ja suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta.
Olavista tuntui niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen häväistystään. »Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun tekisi.
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut. »Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. »Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla mielellä kotiin?... Kotiin!» Hän säpsähti kuin unesta havahtuen. »Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi?
Ja mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta vahvistusta! Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu siitä, mitä kuuli Sigridistä? Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte, kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte...
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.» Nuori mies vaipui mietteisiinsä . »Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva...?» sanoi iltahämy, ikäänkuin viekotellakseen häntä jatkamaan. »Niin, miksei minun sisareni saanut elää?
Hänen suurissa, ruskeissa silmissään loimuaa villi vihan palo ja hänen kasvonsa ovat niin luonnottoman vääristyneet, että Olavista tuntuu kuin edessään seisoisi raivotar eikä ihminen.
Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa.
Tämä maailma on narrien pesä hyi sentään, millainen minä olen!» Hän pyrskähti itkuun ja vaipui pöytää vasten käsiensä varaan, nyyhkyttäen niin että koko yläruumis tärisi. Olavista tuntui olo yhä tukalammalta. Hänen päässään läikähteli ja hänelle nousi itselleenkin itku kurkkuun nyyhkyttävää tyttöä katsellessaan.
Siellä hän keräsi kaikki, mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia, puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja pisti mukaansa.