Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko sinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se, että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan hyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa.
Poppelit, illassa itkekää! Ilmojen rannat hämärtää, tummuu kehrä auringon: Phaethon, veljenne, kuollut on! Poppelit, illassa itkekää! Syleili tulisydän kerta, syleili taivasta, maata ja merta, mittasi auringonvaunuillaan ikuisuutta ja aikaa maan, keskellä aavojen ylhäisten kuunteli kulkua tähtien.
Itkivät laakerit illassa seppelen arvoista päätä, menneitä muistellen, kaihoten sankariaan, vuottivat ruusut turhaan neitosen liljaista kättä. Rakkaus vanhetessaan vanhensi kauneuden. Niin jäi yksin Pan, sydän hehkuva, kylmähän yksin, syksyhyn maailman, syksyhyn myös jumalain.
RAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte? VANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä. JETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä? VANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää sillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi hyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun pääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!
Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin kuluessa.
Taas virisi virsi: Se sana seisoo vahvana, he ei voi sitä kestää, kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, osamme, onnemme hän veisi viekkaasti, jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta. Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.
Minä, miesi mieronkierto, hän liesi hyvä ja lämmin, minä, talven tuima tuuli, hän salon sinisen terhen, minä, soittaja sokea, hän kannel helähtäväinen illassa elon ikävän, Kaikkivallan polven päällä. Häntä ma rakastin, raukka, hälle virteni viritän, sielun särkyvän sävelet, haaveheni haikeimman. SYD
Jos mitä tahtoi ja jos sitä pyysi hän lempein katsein, voitu ei kieltää, eikäpä tahdottu, vaikk' olis voitu; taas jos vaati hän korskaillen, toteltiinpa jo miltei, vaikkapa joskus nurkuiltiin, ei tiettynä, miksi. Syys oli, näin tuli kaupunkiin hän; kahvit ja tanssit alkoi nyt. Maatyttö jo illassa muuttuvi daamiks.
Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin. Mistä se tulee? Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet?
Päivän Sana
Muut Etsivät