United States or Mauritania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eipäs ole häirimässä näitä iloisia jätkämiehiä, hulikaaneja ja kuulingeita, jotka käsikaulaa astelee pitkin puistotietä julkista, laulaa jollotellen harvakseltaan. Kauvas näkyy naamat punaset. Mutta kauniin naaman keskellä kiiltää pikimusta suu. Niinkuin neekereitä, joille Luoja oisi erehtynyt naaman värin huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.
Hän oli nähnyt Marian huulten liikkuvan, ikäänkuin olisivat sanoneet jotakin. Hän laski suunsa Marian korvalle, ja matkien Johanneksen ääntä kuiskutti hän: «Maria!« Tämä ääni, tämä sana juoksi niinkuin sähkövirta läpi Marian jäseniä.
Nyt äidinkieleni mun jättää täytyy, Tuo vuotta neljäkymment' oppimani; Ei kieleni sen arvokkaampi mulle Kuin kielitön on viulu taikka harppu, Tai taitosoitin, jok' on lukittu, Tai, aukijätettynä, pantu käteen, Jok' ei sit' osaa sopusointuun sointaa, Mun suussani te kielen vangitsitte Hampaiden, huulten kaksoisteljen taa; Ja tyhmä, tylsä, tyhjä tiedottomuus On mulle vanginvartijaksi pantu.
Hän, kaupungin kauniin ruusu, jota kaikki nuorukaiset kiittivät, jonka huulten hymyilystä he olivat valmiit tekemään mitä mahdollista tahansa, hän näki kauneutensa arvottomaksi töllin pojan silmissä; hän ei häneltä kuullut ainoatakaan kiitoksen sanaa; hän kuuli totuuden puhetta, kuuli sen suorana, kuuli sen vertauksena.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon, mi kirkkaan paistehensa heihin loi; vaan toinen sanoi: "sisäistä se on, sen omatunto toi." Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen, jok' yli vetten, maiden katsahtaapi? Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien, kädessä miehekkäässä miekka tulinen urosta, sotilasta muistuttaapi.
Ellen ei kohta voinut tuntea sitä Henrikin ääneksi. Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt? Olen! vastasi hän sortuneella äänellä. Tule tänne ylös luokseni! Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa.
Noinpa huulten ruususista Puhkee tarukuvat nuo, Armaat sinisilmät niihin Tähtituikettansa luo. Käteni jo kietoo pieno Kultakutrein kierroksiin, Lukee sormet sulosuukoin, Hymyilee ja vait on niin. Huoneessa on kaikki hiljaa Ja niin hauskan viehkeää; Pöydät, penkit, on kuin mulle Tuttavat ois vanhat nää.
Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään; samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa piirteet.
Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat, jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika, tuo pikku Heikki. Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan kappaleesta.
Sitäpaitsi ei Hän sallinut kaikkien nimensä tunnustajien huulten vaieta.» Hän lausui sanat sangen surullisesti, sillä varmaan hän ajatteli tuhansia lapsiaan, jotka villit pedot olivat repineet kappaleiksi, ristejä, jotka metsänä olivat täyttäneet arenat, ja palavia paaluja »Pedon» puutarhoissa.