Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. kesäkuuta 2025
Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut eilen? Vastaa toki! Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä. Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen: Kuuletko Henrik! Minä matkustan pois! kuiskasi tämä. Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.
Isvossik! huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden. "Pelastettu!" ajatteli Henrik. "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."
Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla. Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian ja uskonnon ykseys.
Olihan hän lyönyt Henrikiä ja olisi itse tarvinnut nuhdetta ... niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!... Ja hän oli kiusannut Henrikiä... Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi. Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa.
Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan. Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta. Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin valkea pilvi.
Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.
Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.
Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi asiaansa. Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta ja osoitti kädellään Henrikiä. Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat, kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen hymyyn.
Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.
Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, puhui valkonen neiti. Siellä oli paljon ihmisiä, sanoi Henrik. Niin, niin, nauroi neiti. Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, tulkaapas tänne, pojat hoi!
Päivän Sana
Muut Etsivät