Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. marraskuuta 2025
Viimein kuului outo syvä ääni: »Mitä minä olen tehnyt?» »Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?» »Te äsken itkittekin.» Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään. »Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti. Opettajatar vaikeni. »Mitä minä olen tehnyt?» »Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!» »Mitä te itkitte?»
»Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä olen odottanut.» Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta. »Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata pitkää pituuttaan. »Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden ainoankaan kerran.» »Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.» »Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.»
Hän lausui viimein valmiit sanat neiti Smarinin suuhun: »Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret eropäivälliset.» Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä koskaan ennen kuullut.
Kaulus oli keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän sitä piti sivulle ojelletussa kädessään. »Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti: »Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet. Määrätkää aika ja puku.» Esteri punastui.
Hän oli avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen. Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi: »Sinunko kanssasi Amerikkaan?» »Niin». »Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!» Levon nousi.
Kädet selän takana hän kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi, mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä oli kaunista. Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin!
Nauraa niin, ettei hän koskaan ennen ole niin nauranut. Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, jotka hänen helmastaan putosivat lattialle. Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika. Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon! »Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa puolen tunnin päästä».
Ja mihin me menemme?» »Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus. Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten sanoi: »Maailman loppuun! Todellakin!» Esteri nauroi.
Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä.
Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa, aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut jotakin aivan toista asiaa. Esteri oli vielä arpajaisissa. Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi. Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta.
Päivän Sana
Muut Etsivät