Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. heinäkuuta 2025
Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa eduslajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.
Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta. Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman aiheen.
Siltä puuttuu draaman alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II , ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat. Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa.
Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen: "rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa opetuslapsi-oikeutensa takaisin.
Kun järki todistaa, kun tunne myöntää ja vaisto vaatii pastori Valtarin olevan väärässä, niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään. Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei!
Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän sanomalehtemme... Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä. Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen. Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean draaman ... rakkausdraaman tai muun... Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä.
Niinkuin nuori runoilija ainakin, Ibsen tähän ensimäiseen kokeesensa perusti suuria tulevaisuuden toiveita, ja samoin tekivät ne kaksi hänen ystävistänsä, joille hän oli uskonut muilta huolellisesti salatun seikan, että hän oli kirjoittanut draaman.
Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen seuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen. Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen. s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.
Päivän Sana
Muut Etsivät