United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän ei ole luotu niiden syvempien, perinjuuristen ristiriitojen kuvaajaksi, joita uudet maailmankatsomukset tuovat mukanaan, sillä ne eivät ole enää yhtä helposti sovitettavissa, ne eivät ole enää sovitettavissa ollenkaan, vaan vaativat toisen taikka toisen murtumista. Niin kauan kuin on kysymys perhepiirien sisällisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, on Robert Kiljander mies paikallaan.
Huomaa kaikesta, että virkoavan realismin hengen mukana myös Suomen pikkukaupungit alkavat päästä kirjallisiin oikeuksiinsa: Robert Kiljander esiintyy. Hän tulee kansallisen realismin mukana, mutta hän pysyy varsin syrjässä sen aatteellisista tarkoitusperistä.
Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle. Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa.
*Lisäys 1.* Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi; mutta lisättäköön vielä pari sanaa. Vanhemmista suomentajista on erittäin muistettava Kaarle Martti Kiljander (
Juhani Ahon yhteydessä olisi kenties voinut mainita suomalaisesta pappila-kultuurista, samoin kuin Robert Kiljander aiheutti meitä suomalaista pikkukaupunki-kultuuria hiukan koskettelemaan.
Sillä aika on suomenkielisen draaman kehityksessä porvarillisen seuranäytelmän, samoin kuin se on suorasanaisen kertomuksen alalla kepeän, kansanomaisen juttuamisen. Ajan kirjalliset viivat sattuvat tässäkin merkillisesti yhteen: Juho Reijonen ja Robert Kiljander lyövät kättä toisilleen. s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.
Robert Kiljander rakastaa nimittäin sitä rauhallista, hiukan uneliasta ympäristöään, johon kohtalo on hänet virkamiehenä asettanut ja jota hän herttaisella, hyväntahtoisella huumorillaan käsittelee.
Epäilemättä se on tässä tapauksessa aivan esitettävän ympäristön mukainen, joka vielä on ikäänkuin pari rococon puuderihiukkasta muistona menneiltä gustavianisilta ajoilta säilyttänyt. Mutta ei myöskään enempää. Robert Kiljander ei suinkaan ole mikään salonkikoomikko ranskalaisessa taikka edes tanskalaisessa merkityksessä.
Hänen suhteensa pikkukaupunki-kultuuriin on sama kuin Aleksis Kiven suhde kyläkultuuriin: hän iloitsee ja suree sen mukana, hän ei asetu yläpuolelle sitä. Robert Kiljander on oikeassa. Tässä on olemassa jo se ympäristön eheys, jonka vain vanha, vakiutunut yhteiskunnallinen elämä voi synnyttää. Olisi sääli rikkoa pienintäkään piirrettä siitä.