United States or Isle of Man ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja sen vapauden Pakkala tietää antaa ihmisilleen. Sitä hän on tarkoittanut epäilemättä Esteri Kalminkin 'pienessä elämäntarinassa. Siinä on siirrytty päähenkilöiden kerällä korkeampaan äänilajiin ja kiihkeämpään, älyllisemmin hallittuun mielikuvapiiriin.
Herttaisia kuvia lasten elämästä on Pakkala esittänyt kertomuskokoelmassa Lapsia, johon myös on otettu muutamia kohtia teoksesta "Vaaralla". Hyvällä menestyksellä on näyttämöllä esitetty Pakkalan huvinäytelmää Tukkijoella. Ensin hän julkaisi oivallisen kertoelman Juho Vesainen, jossa esitetään Pohjanmaan asukkaitten ja Vienan Karjalaisten rajataisteluita kuudennentoista vuosisadan loppupuolella.
Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin rantakaupunki-eepokseen.
He saattavat tavallisessa olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo heidän joukossaan, mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja luonteen ylemmyyttä. Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu.
Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin. Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme: laatukuvanäkemyksestä.
Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan' keksijä, ainakin toistaiseksi. Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata lapsia', s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin.
Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden kuten rotantappo-jutussa s. 34 huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa. Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia.
Mutta siinä on taas Kiljander hänellä vaarallisena kilpailijana, ei yhteiskunnallisen ivan alalla tosin, vaan kyllä pikkukaupunki-kuvauksen, jonka klassillinen mestari hän on. Teuvo Pakkala ei nähtävästi tätäkään tietä löydä kyllin ilmaa siipiensä alle. Nyt hän tekee viimeisen ja miltei epätoivoisen ponnistuksensa.
Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa.
Teuvo Pakkala on nyt joutunut europalaisen kirjallisuuden vaikutuspiiriin, lähinnä nähtävästi norjalaisen, jonka suurista mestareista, luonteenomaista kyllä, eivät Ibsen ja Björnson, vaan Jonas Lie näyttää häneen pysyvimmät jäljet jättäneen.