United States or Kiribati ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.
Kumpaisenkin, sekä Pakkalan että Lassilan henkilöt elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä kuvia ja kangastusnäkyjä. Mutta Pakkala ei koskaan teennäisesti johtele pikku ihmisiään, kuten toinen; psykolooginen totuus on hänen puolellaan, näkemysten kantavuudesta puhumattakaan.
Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin.
Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.
'Lapsuuden muistoja' tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina *Vaaralla* ja *Elsa* romaanien sekä *Lapsia* ja *Pieniä ihmisiä* novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa kotoisen kaupunkiepiikan. Yritti perustaa ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa tarkoitusta siinä määrin kuin soisi.
Ja hiljainen huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo. Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen tuotannossaan. Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt useassakin teoksessa.
Tuo Mylly-Pekka on jumala!" Tuollaisella humoristisella eleellä Pakkala usein kohoittaa monumentaaliseksi jonkun pienen henkilöhahmon tai kohtauksen.
Luonnosta niinkuin ihmisestäkin Pakkala näkee vain sen, mikä jotenkin liikauttaa hänen mieltään. Siten luontokin siirtyy hänen ja hänen henkilöittensä sieluun, kuulaaksi heijastukseksi sen tiloista. Sellainen heijastus on luonnonkuva silloinkin, kun se näyttää syntyneen itsestään, ihmisen ulkopuolelta, kuten 'Elsan' V:ssä luvussa, Tuiran katsellessa merimaisemaa.
Teuvo Pakkala kyllä kajoo elämän surullisimpiinkin ristiriitoihin; mutta hänen kuvattaviinsa kuitenkin leviää ikäänkuin heleä päivänpaiste, ja siihen on syynä se hellä myötätuntoisuus, jolla hän kohtelee oloja ja henkilöitä.