United States or Sudan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta hienot, siniset suonet vaan lisäsivät. »Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla tuulella. »Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta. »Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.» »Oletkos hullu?» »Betty, mitä ihmettä sinä » »No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
Silloin oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella, rakkaudella ja rauhalla täytetyksi.
Hetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: "Mutta, Betty, kun koko elämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten tekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta ja erin-omaista?"
Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini, kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät. "Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta."
Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui, uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka mikä. Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi selkänsä ja pani kädet puuskaan.
"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."
Ennen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota meidän tulee hänen toipumisestansa kiittää. Eräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa ompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty kuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä toimittamassa.
Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä, kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.
"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin lohdutusta etsimässä?" "Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei mitään toivoa.
"Sanat, jotka puhuttiin," vastasi Betty; "ne olivat niin mahtavat ja ihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia sanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan noita kurjia eri-uskolaisia. Jos hän tulee tänne meidän paikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma." "Betty," sanoi äitini, "teidän tulee ajatella, mitä teette.