United States or Maldives ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun kanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja tulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi, kumminkin minun, lisäsi Berndtsson, naurahdellen.
Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, toisti akka vihastuneena. Vai niin, minä ymmärrän... Onko minun mökkini... Ei, sitä se, piruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on? Niin muori, se on minun sulhaseni. Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs upsieri-roisto... Akka kulta! alkoi Berndtsson, mutta keskeytettiin heti. Vai niin!
Mutta mitä kaikki ihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson saattaa saada mielipahaa minun tähteni? Ei, lapsi! ei maar', minä olen oma herrani. Jumalalle kiitos siitä! Ja kuinka paljon saamme elääksemme? Oi, se ei ole paljon; minun tuloni voi nousta kahdeksaan sataan pankkoon. Kahdeksaan? Niin, kahdeksansataa pankossa. Herran Jumala! Kyllä, se on...
Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. Nuori luutnantti suuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja siveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä. Nämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla oli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää naissukupuolta.
Siis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja kuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli rakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin tahtoi asettua hänen ja Liinan väliin. Liina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden ystävän.
No, kyllähän minäkin sen neulon, sanoi Maria, joka huomasi laskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. Berndt voi sen kyllä huomata, että minä vaan tein pilaa... Ei Berndt saa tulla kotiin nurjana ja äreänä. Ei maarkaan... Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta olla köyhä... Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes tuntee isää. "Mikä sinun nimesi on?" Berndtsson.
Kyllä, aivan kaunista, mutisi Berndtsson itseksensä, naureskellen; tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni tapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan. Mitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen armolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi minulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista!
Sinä uskonet, he pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa ... minä olen ollut yksi niitä, ... he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin silohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia. Kyllä, sen minä uskon, vastasi Berndtsson lyhyesti. Kyllä, jatkoi Frans.
Se olisi kummallista, jos tuollainen hyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään Gyllensvingel'in takalaitaan? nyt on valssi loppunut, meidän tulee tehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron; minä alan neitillä. Gyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan viereen.
Helmer ei anna toivoa ... ei yhtään, vaimoni. Rouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio. Me, virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten viimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista.