Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 28. kesäkuuta 2025
Tulla Tuonen kartanoihin, virran poikki, virren polvi, piillä kuoleman pihoille. Kussa aatos, siellä askel. Suru sankarin sitovi, murhe mielen kahlehtivi. Tänne jalkani vetävät luokse aallon ähkyrinnan. Tuossa lehto, tässä paasi! Hietikolla Ainon askel! Ranta raisu, hyrsky hyinen, meri suurien surujen! Missä lienet? Kussa kuljet? Kaikkialla sun näen ma, enin alta aallon synkän.
Hän seisoi siinä nöyränä jumalansa edessä, pitäen virsikirjaa kädessään, hän ei ajatellut, että kukaan häntä tarkasteli, tahi, että hän tänään seisoi ensimmäisenä kirkon lattialla alttarin edessä. Ylioppilas meni kotiinsa, samoin Ainokin ja kaikki meni entistä menoaan, mutta Erkki oli nyt vielä hiljaisempi ja yksinäisempi kuin ennen. Kerran, muutama viikko myöhemmin, tapasi hän tiellä Ainon.
Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.
Ainon sydän sykki niin kummallisesti, kun portti meni kiinni ja hän kulki pitkän kujanteen läpi, jonka molemmin puolin kasvoi vanhoja korkeita puita, joiden oksat kumartuivat hänen ylitsensä, ikäänkuin olisivat hänelle sanoneet: "nyt otamme sinut kiinni, nyt et enään koskaan pääse täältä pois."
"Näyttää siltä kuin saisin ne pitää itsekseni", vastasi ylioppilas katkerasti, koettaen kohottaa olkapäitään. "Niin, parastahan se onkin ha, ha, ha, niin, tulkaa nyt pian käymään pappilassa, niin saatte vähän lukea hänen kirjeitään, jos haluatte. Minä istun enimmäkseen yksinäni koko illan." He erosivat, ja kotiin tultuaan rupesi pastori paperein joukosta etsimään Ainon viimeistä kirjettä.
Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui molemmin käsin Ainon käteen. "Tottako puhutte, Aino? jos te olette jättänyt muutkin entiset mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa mutta en en en voi nyt, vasta huomenna.
Ainon mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä, Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."
Ainon puku sitä vastoin oli sievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissä laskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänen solakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kun ilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolella astuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa.
Akseli oli salakihloissa Annan, Ainon vanhimman ystävättären ja asuntokumppanin kanssa, vaikkei siitä kukaan tiennyt. Tämä kertoi sulholleen Ainon yöllisen tunnustuksen. Yhdessä he nauroivat sille jutulle. Koulutytön haaveita. Lapsen houreita. Ja kun Akseli sitten leikillään rupesi Ainoa hyvittelemään, välähti tässä sammunut toivo uudestaan.
Hän kävi aivan sanattomaksi eikä tahtonut sitä uskoa todeksi. Pysyisikö tämä nuori tyttö hänelle aina selittämättömänä arvoituksena? Nyt oli hän mielestään varma siitä, että perin pohjin tunsi Ainon sisimmänkin sydämmen pohjukan, ja kuitenkin petti tämä häntä vähän väliä.
Päivän Sana
Muut Etsivät