United States or Benin ? Vote for the TOP Country of the Week !
Muinoisen nuorukaisen lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi järkähtämätöntä päättäväisyyttä.
"Isä", sanoi hän ojentaen varoittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy nosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, "minulle voitte tehdä mitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne minä kärsin sen nöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette enää tohdi toista kertaa!"
Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen. Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan. Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän.
Qventin Durward'in mielestä äänessä, jolla nämä sanat lausuttiin, tuntui olevan jotakin erittäin outoa ja ilkeää; ja vilkaistuaan äkkiä puhujaan, hän olikin huomaavinansa hänen katseessaan, ylähuulen irvistyksessä sekä terävän ja synkän silmän iskussa jotakin, mikä saattoi vahvistaa sanojen synnyttämää inhonsekaista hämmästystä. »Minulle on puhuttu rosvoista», ajatteli Durward itsekseen, »sekä kavalista viekoittelijoista ja kaulanleikkaajista mitäs jos tuo mies tuolla onkin murhaaja ja tämä vanha konna hänen viekoituslintunsa?
Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.
Mies, jonka puoleen kreivi erikoisesti kääntyi puheellansa, oli vilkkaannäköinen varsinkin silmät ilmaisivat suurta vilkkautta, jonka kuitenkin suun ja ylähuulen ympärillä ilmenevä miettivä, vakava piirre teki vähemmän silmäänpistäväksi; koko muoto ilmaisi ihmistä, joka oli nopsa havaitsemaan ja käsittämään, mutta viisas ja hidas tekemään päätöksiä ja ilmoittamaan mielensä.
Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta. "Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.
Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä tehdessään näkyi hän ajattelevan. Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."
Sitten otti taas taskustaan nenäliinansa ja sillä pyyhki melkein ylähuulen tasalle riippuvan nenänsä alta liiat roskat pois ja alkoi Saimilta kyselemään: "Onko teillä tänä kesänä käynyt paljon vieraita?" "Ei ole käynyt enempää kuin ennenkään." "Onkos Väyrylän kylän tytöt käyneet usein teillä?" "Eivät ole käyneet." "Ovatkos Väyrylän Risto ja Joeli käyneet teillä?" "En minä muista nähneeni."
Dampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan savuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän hieman nureksien sanoi: "Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy kuin tuli tappuroihin... Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna vähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa syötyä takasin.