United States or Nauru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niinhän minä nipistin nipistin ja taisin vähän näpistääkkin. Eikä muuta tarvittu.» »Sellaisia ne ovat ne familjin naiset! Jes sentään, kuinka ne ovat raaria sen rakkautensa päälle! Niinkuin sitä ei olisi hevosenkuorma vielä hautaankin viedä.» He nauroivat molemmat toinen kevyttä ilkkanaurua, toinen vapauttavaa 'maassa maan tavalla' -naurua. »Mitäs te mieluimmin haluatte?
Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä. Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen, lapsellisen iloinen ja vallaton.
Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti. Olisikohan äiti puhunut, jollei olisi ollut niin väsynyt? Se olisi ollut niin vapauttavaa.
Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin, miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas. Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se ei masentanut, se nosti.
Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta, eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä taivaan pilvistä.
Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! »Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä.
Eivätkä he myöskään aavistaneet, miten Eero kärsi. Sisintään salaamaan, siihen hän ainakin pystyi. Hän viskautui takaisin vuoteelleen. Täällä kotona, hiljaisuudessa hän aina tunsi, miten peloittavan yksin hän oli täällä Helsingissä, samoinkuin ennen kotona. Hän olisi tahtonut itkeä, vaan sitäkään hän ei voinut. Hän oli sellainen. Kaikki jähmettyi, kivettyi hänessä. Vapauttavaa sanaa ei syntynyt.
Valeella oli toimia ulkokädellä ja siitä syystä oli Santralla kyllä aikaa miettiä. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä kamalampina hänelle alkoivat esiintyä tekonsa seuraukset. Vihaa kotona, ylenkatsetta täällä... Vapauttavaa, helpottavaa, ilahduttavaa ajatusta ei saanut kiinni mistään.
Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä. Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu ruoskan vinkuvan muissakin käsissä.