United States or North Macedonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Puhekyky on palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan ainaiseksi.
Sitten, heräten tyrmistyksistä, he antavat vallan kauhullensa ja piirittävät tulijan kysymyksillään. Mutta hän näyttää yhä vaikenevan. Eikö hän tiedä enää pelastuksen keinoa, eikö hän käske sammuttamaan lamppua, eikö hän aijo kätkeytyä yön pimeään?
Sinä osaat vaijeta vaikenemisesi on syvempi kuin valtameren synkät syvyydet yksin Jumala voi mitata vaikenevan sielusi syvyyden. Sinusta on koituva suuri mies. Niin, minun merisankarini, sä maailmankuulu purjehtija, sinä olet oleva *suurempi* kuin tämä pauhaava, ääretön maailma ympärilläsi.
Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.
»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon suloisen, huumaavan sinä! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki. Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin.
En tahdo sitä vielä uskoa. Mutta sofisti musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua, jumalat Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun ääntäni kuulee, ja se on kosto!» Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. Lisää hänen luonteestaan.
He istuivat kivisellä rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä. Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa. "Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut.
Oikein sydäntä kouristi, kun näki miehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään, vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi kaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin raahasi mukaansa kotia.