United States or Benin ? Vote for the TOP Country of the Week !
Se oli juhlallinen saarna, sen woin wakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti tunsin, kuinka sywälle sieluuni painuiwat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hywä tahto. Minä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni oliwat niin sikin sokin, etten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin oliwat kadonneet muististani.
Ja kun saarnan nousuvirsi "Ah sielun vallita suo Herran" oli loppunut ja rovasti ystävyydestä loistavin kasvoin ilmestyi saarnatuoliin, oli jok'ikinen pää pystyssä, silmät ja korvat avoinna ottamassa vastaan jokahisen sanan. Rovastin saarna oli nyt alussa harvasanaista, harvasanaisempaa kun koskaan ennen, niin harvaa, että jokahisen lauseen välissä kerkisi kaiku sammua kirkossa.
Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin nuori, keskipituinen, vaalakka mies.
Ja ainoastaan siten, että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut. Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa.
Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt wäsyneen kuoren. Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.
Minua paleli niin että teki mieleni itkemään, vaan en kuitenkaan ottanut sitä häpeätä päälleni, että olisin itkenyt. Kun eivät toisetkaan itkeneet, päätin minäkin kärsiä tätä yhteistä rasitusta ja samassa tuli taas muuta huomattavaa. Nyt näet astui saarnatuoliin eräs aivan pieni ja nuori poika ja äitini kuihkasi hiljaa korvaani: kuule nyt, kun pappilan nuori herra saarnaa!
"Onpa se konna warustettu kelpo wäellä, waroilla ja aseilla." "Kyllä tarwitseekin! pitkä on matka herjalla kuljettawa tänä yönä." "Pitää käydä Lapissa." "Ja joutua sieltä huomiseksi kirkkoon." "Istumaan selin saarnatuoliin." "Woi kun minä pelkään!" "Mitä sinä pelkäät?" "Rullia." "Mitä tuosta pelkää! Se on ollut ja mennyt." "Ei, mutta ." "Mitä mutta?" "Mutta minä näin sen tulewan tänne."
Mutta virren loppuessa rovasti verkalleen nousta väntti saarnatuoliin ja noustessaan kakisteli rintaansa. Nyt oikaisi piispakin itsensä suoremmaksi, nojasi leveät hartiansa penkin nojasinta vasten, laaja, korkeaotsainen muoto kääntyneenä saarnatuolia kohti.
Pikku poika ihmetteli, että pappi, joka oli hopeaan ja kultaan puettu, sanoi olevansa vaivainen syntinen, hän, joka heti saarnatuoliin mentyänsä oli niin hirveän äkeä; ei suinkaan hän syntinen ollut. Paremmin olisi se nimitys sopinut tuolle miehelle, joka istui hyllyn muotoisella telineellä peräparven alla.
Ken voi tietää, kenen silmät ovat ihmisen sydämeen katsoneet? Kysyä saanee ihminen, vaan yksin Jumala tietää sen. Nuori mies astui saarnatuoliin. Ihmiset, jotka kirkossa istuivat tahi sijan puutteessa seisoivat, kuiskuivat toisilleen: «Se on Metsämaan Jaakon poika!« Oven suussa istui vanha pariskunta. Vaimo itki; mieskin oli liikutettu. Tämä pariskunta oli saarnaajan isä ja äiti.