United States or Bermuda ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?" kuningas kysyi, "olethan kovin surkea näöltäsi." "Sire, se tulee siitä, kun muistan Renato herttuaa. Hänen on täytynyt lähteä Nancy'stä, jätettyänsä kaiken sotaväen, mitä hänellä oli, hyvien Lothringilaistensa puolustukseksi, luvattuansa hankkia heille apua kahden kuukauden kuluessa ja velvoitettuansa heitä puolustamaan kaupunkia siihen saakka.
Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti. Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa. Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua. Villon ei voinut peittää hämmästystänsä. "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?" "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
Sitten alkoi hän piirittää Nancy'ä, joka hänelle hyvinkin pian aukaisi porttinsa. Jolanda herttuatar sekä Johanna d'Harcourt saapuivat sinne pari päivää jälkeenpäin. "Serkkuni", Renato sanoi, "sydämmeni salaisen haavan tunnette; mutta minä tahdon sen parantaa nyt. Auttakaa minua... Se on puolison käsi, jonka teille tarjoon."
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut. He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää. Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata. "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut hymyillä, serkkuni Lothringista?" "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei minua milloinkaan ole jättänyt.
Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto, oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta. Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri lippu. Renato herttua tahtoi sen anastaa.
Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi. Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni. Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan. Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti esiin päätänsä. Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.
Nuo molemmat nuoret miehet olivat jo katoomaisillaan erään niemen ta'a. Vielä kerran he katsahtivat taakseen rannalle, jossa nuo nuoret naiset seisoivat, ja vaihettivat näiden kanssa viimeisen silmäyksen, viimeisen merkin, jolla tahtoivat sanoa: Jumalan haltuun. Samassa vene lähti rannasta. Veneessä Villon ja Renato herttua. "Voi!"
Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön. Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin. Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä. Hän oli myöskin antanut vähän rahaa.
"Mutta", amazoni huomautti yhä enemmin hämillään, "tiedättehän siis senkin, mikä vaara minua uhkaa, ja mikä on nykyinen nimeni?" "Ennen Renato kuninkaan tytär, nykyään Ferri'n Vaudemont'in kreivin leski, Lothringin herttuatar.