United States or Northern Mariana Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti jo puol'yön menneeksi. Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä.
Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta, joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi pohjonen.
Minä painuin sen rantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan pitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti hiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon näköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan mitäpäs siitä.
Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta pohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste. Mikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. Se on Lyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta tappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan harjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen juoksunsa juossut.
Vaajasalolaiset pyysivät siinä häneltä mitä innokkaimmin saada itse määrätä molempain vankien, mutta varsinkin Antin kohtalon. "Tehkää hänelle mitä tahdotte", vastasi luutnantti äkäisesti, sillä onnistumaton retki pisti hänen vihaksensa. "Toisen tunnette hyvin. Hän on vihollisystävä. Hirttäkäät hänet!" "Vihollisystävä on toinenkin", vastasi Pohjonen päättävästi.
Eräänä tämänkaltaisena päivänä, kun pohjonen kiljui vaalean, kirkkaan, kylmästä kipenöitsevän taivaan alla, istuivat veljekset pirttinsä hioittavassa lämpymässä, keskustellen tilastansa, millä keinolla tyydytettäisiin naukuva maha. JUHANI. Tämä ei käy laatuun. Enemmin kuin vuorokausi on mennyt sitten kun viimeiseksi söin. Ja mitä herkkua söin silloin ja kuinka suuren kimpaleen?
Ukko Pohjonen johti näitä toimia. "Nyt on sinun viimeinen hetkesi tullut", huusi hän pudistaen molempia nyrkkiänsä Antin nenän alla. "Kuinka usein sinä oletkaan vainonnut ja kiusannut minua ja vieläpä karkoittanut minun omasta tuvastani. Koston hetki on nyt tullut, ja pian ei teistä ole jäljellä kuin tuhkaläjä".
"Kyllä me vapautamme ihmiset niistä konnista". "Tehkää se", kuiskasi Erkki. "Niin kauvan kuin Jussila on hengissä ei minulla ole rauhan päivää". Pohjonen pusersi merkitsevästi Erkin kättä. Samassa tuli eräs sotamies juosten etujoukolta ja kertoi että venäläinen joukko oli astunut maalle Leskelässä. "Onko se mahdollista?" kysyi luutnantti. "On, katsokaa itse".
Riehui tänäkin kesänä monasti tuima pohjonen, saattaen viimein koljon ja tyyneen yön, mutta syvällä, Sompioniitun pohjassa makasi halla, teroitellen korviansa, vaan voimatonna kohottamaan päätänsä nurmen kamaran alta ylös. Niin kasvoi pellolla vilja ja niitulla heinä tänä heleänä kesänä, ja välistä lempeä sade taas kasteli tuoksuavaa maata.
Ja kun semmoisia saamme rauhankin ajalla kärsiä, kuinka luonnollisia ne sitte sodan aikana ovatkaan". "Kiitos lohdutuksestanne, Pohjonen", vastasi Erkki ja puserti lämpimästi vanhuksen ojennettua kättä. "Minä tahdon aina muistaa niitä ja noudattaa neuvoanne".