United States or Republic of the Congo ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuta enemmän koko olemisemme kaivaten ojentuu Jumalaa kohti, virittyy hänelle, ja kuta paremmin se näin kelpaa jumalallisen luomisvoiman elimeksi, sitä enemmän osallistumme hänen elämästään ja sitä paremmiksi hänen ihanuutensa todistajiksi ja hänen luovan elämänsä ilmaisuiksi tulemme omassa kehityksessämme.
Pölkky kiitää, vinoa, sileäksi hijoutunutta kallioseinää vasten. Vartalo ojentuu hiukan oikeaan, hyppy oikeaan, suoraan kuohuihin. Kallio tekee temppunsa ja tärskäyttää pölkyn pään ulospäin, laskija putoo suoraan sen selkään ja kiitää eteenpäin pölkyn latva tärisevää jäähyväistään kallionrintaan piirtää. »Mato on miehekseen! Jo nyt Kohiseva laskettiin!» Sillalla aletaan hurrata.
Te alatte käsittää, että te ja teidän liikkeenne ette ole muuta kuin nappuloita tuossa pelissä. Te näette mahtavain yhtiöitten kohoavan ja paisuvan päivä päivältä mahtavammiksi; te tunnette, miten niiden haarniskoitu käsi ojentuu ottamaan teiltä teidän voittonne.
Tästä johtuu, että olentomme kokonaisuudessaan ojentuu kohti toteutettavaa päämäärää, mutta siitä johtuu myös, että me selvästi käsitämme ainoastaan toiminnan loppupään, jossa aktiivisuutemme asettuu lepoon. Sensijaan itse toiminnan varsinaiset liikkeet joko jäävät tajunnastamme pois tahi saapuvat siihen vain aivan hämärinä. Ottakaamme esimerkiksi aivan yksinkertainen toiminta: käden liike.
Rannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin puolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle, lämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja mistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan.
Hän kääntyi siitä pois, ja kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää ja kaunista kohden.
Mutta minä näin myöskin salaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa tuo kadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen käsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen palasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä, sillä välin kun muut astuivat sisälle.
Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa. Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen.
Sult' emme tahdo mitään, mik' omaa itseäs ei ole, kunhan vain ensin itses kanssa sovun saat. Iloksi meille oot, kun sull' on ilo, suruksi vain, jos vierot iloa. Ja joskin kärsimättömiks saat meidät, se sitä vain on, että auttaa sua on meillä mieli, mutta surulla näemme, ettei auttaa voikaan, ellet käy itse ystäväsi käteen, puolees mi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.
Hra Castrén nousee maamarsalkan luvalla puhumaan ja joka mies salissa liikahtaa, monet nousevat paikoiltaan, kiertävät puhujan kehään ja kuuntelevat kriitillisin naamoin, mitä tuleman pitää. Ylhäältä ojentuu alas saliin häntä kohti niin monta kiikaria kuin mitä siellä on, ja jos kussakin niissä olisi nuoli, olisi miesparka ensi käänteessä lävistetty.