United States or Estonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä en itse luonnollisesti tiedä mitään." Tuo pitkä, tumma tyttö hevosnaamoineen ja uhkaavine katseineen ei ollut se, johon Mathieu olisi voinut luottaa: hänestä tuntui, että Céleste tunsi aivan liian hyvin kaikki, mikä koskee kätilöitä. Hän katseli yhä hymyillen Célesteä, ja Céleste ymmärsi nyt selvästi, mitä Mathieu hänestä ajatteli.
Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään. Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä, ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja laiminlyödyistä velvollisuuksista.
Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine silmineen kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita sitte on suvussa esiytynyt näytti Erikistä katselevan halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.
Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, siirtää aikaakin taaksepäin sinne saakka, mistä se oli alkanutkin: kun hän ensi kerran näki hänet. Tuon suloisen ajan olisi hän tahtonut elää uudelleen. Hän tarttui katseineen ajatuksineen kiinni jälkeen jäävään maailmaan, josta väkivaltainen voima kiskoi häntä erilleen. Jos olisi saanut jäänyttä aikaa vielä yhden silmänräpäyksen ajan!
Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä tuolille. »Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen seurannut hänen puuhiaan. Nuori emäntä alotti: »Sen suven suloisuutta Mä kosk' ajattelen.» Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen siitä piti.
Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen jotain katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista kaikki. Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin ääressä Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se oli heidän hiljainen puheluhetkensä. »Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan maitoa separaattoriin.
Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä ja lämpöinen. Hanna, sanoi hän, Hanna... Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä. Hanna oli poissa.
Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin niinkuin rikollinen olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku puuttui vain ensimäinen sana. Uutela koetti pakottaa sen sanan esille hän ikäänkuin pysähtyi katseineen odottamaan.
Ja tämä epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken, nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä suurensivat.
Arvosteleva kärpänen, joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle, kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan, että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa.