United States or Liechtenstein ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt aurinko on noussut jo, Se valtaa ilman äärineen, Luo meille päivän kultaisen, Oi neitonen sä nousit pois! Jos kukka aina loistaa vois, Ei loppuis ruusutanssi konsanaan, Se yhtyis Luojan tuulten huminaan. Voi katkeraa! Taas orpo maa!
"Susuu" metsän hongikossa Suhiseepi yhtenään, Metsän karja karkelossa Viihdyttävi päiviään. Siivet huiskaa havustossa, Tuo se kuihkii: "sususuu"; Rapse syntyy karkelosta, Siitä korpi kajahuu. "Sususuu" mä taasen kuulin Vähän suruisemmin vaan, Immen muisto, niin mä luulin, Yhtyi honkain huminaan. Niinpä muinen minäkin.
Tuskin vastaa kaikukaan niiden palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa.
Se oli sydämmellinen nauru, joka vähäisessä kouluhuoneessa herätti niin kummallista kaikua ja niin vähän soveltui kuusien surulliseen huminaan siellä ulkona, että hän kohta talttui huokaukseen. Sydämmen pohjasta tuli huokauskin; tuokion vaiti ja totisena oltuaan, kysäsi hän tytön isästä. "Melissan isä? Kenen isä? Mikä isä?
Vanhus viittasi kädellään ja lisäsi jotakin ihan hiljaa, mutta hänen sanansa sekaantuivat tuulen huminaan. Yö oli kylmä. Hienoa sadetta tuli aika ajottain sisään ikkunasta; metsä ulkopuolella oli musta kuin paari vaate. Sisällä tuvan nurkissa vinkui tuuli ja ulvoi uunissa kuin koira.
Hänen minä olen itsekseni näkevä ja minun omat silmäni katsovat häntä, eikä kenkään outo; ikävästi kuluvat munaskuuni helmassani." Pitkiä, holvikkaita käytäviä myöten sävelet kaikkuivat, vierien edelleen kummallisilla loppu-äänillään, kunnes ne kaukana hiljenivät koleaan huminaan. Ja toivo ja laulun juhlallinen riemastus näyttivät synnyttävän uuden tunteen kaikissa kuulioissa.
Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan, ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse.
Oi aikaa, riemun aikaa Kukkaisan keväimen, Kun laakson laulut kaikaa Ja helkkää käkönen, Ja sirkut kiltit kilvassa Lentää ja laulaa ilmassa Oi kesää pohjolan! Kun paimenpojan huuli Ei jouda uupumaan, Ei kesän vieno tuuli Kyllästy huminaan, Säveltä laineet kantelee, Hohteitaan Ahti antelee Ja tanssii Vellamo.
Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan, raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan. Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan. Säkenet ne säihkyellen tuulen kanssa tanssivat, heloittavat hetken aian, tuikahtavat, sammuvat. Lämmintä ei niistä lähde, valkene ei valju yö, mut ne kertoo, kuinka siellä ahkera on alla työ.
Usein he nukahtivat sateen roiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen huminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen etäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä turvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä uhatessa.