United States or Namibia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Seisahtui heti Deukalion käsi herpouneena, kuolema silmissään; mut Akhilleus pään kypäreineen maahan silpasi miekallaan; ydin ilmahan roiskui luunikamista, ja mies sotakenttään suorana sortui. Rhigmos-urhoa nyt, sotikuulua Peireon poikaa, Thrakian viljavan mailta jok' ottelemaan oli tullut, heitti hän miehustaan; ase vatsanpohjihin puuttui; vaipui vaunuilt' urho.
Voi sinäki ruuna rukka, Kasvinvarsani valittu, Siksikö sinäki syimyit, Tähän ilmahan ylenit, Sotiteillä sortumahan, Vainoteillä vaipumahan! Siksikö suin sinua, Siksi syötin ja apatin, Surman suurille ajoille, Manan matkan juoksemille!
Käski käymähän kylissä, Joka juhla juoksemahan, Joka ilta ilotsemahan, Päivänlaskut laulamahan, Kylän tyttöjen keralla, Kanssa naisten naapurini. Eipä tainnut tanssi nosta, Ilo ilmahan yletä, Minun yksin ollessani, Illat istuellessani. Millä maksan maammon maion. Millä maksan maammon maion, Millä kostan äitin koulun, Millä vaivat vanhempani?
Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin, Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois, Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis, Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois. Taivahat säikkyi jo. Näin silloin kukkasen maassa, Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan, Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui, Verta sen huulilta join, ens oli muiskuni tuo!
Lumia lentää ristin ja rastin, leikkiä lyöden ja taistellen; vaan väsyneinä vaipuvat viimein etsien rauhaa povehen maan. Mutta kun päivä keväinen kutsuu, pilviks ilmahan haihtuvat taas. Ihmiset myöskin, maailman lapset, raatavat, lempivät, taistelevat; vaan väsyneinä horjuvat hautaan töistähän, teistään lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, henkinä nousevat taivahasen. Unen tullessa.
Parempi olisin ollut Syntymättä, kasvamatta, Ilmahan sikiämättä!» Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan tapauksen.
Vaan »säkenet» sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu. Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu. Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.
Lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville kera Väinön voitteloille. Iso kielti poikoansa, iso kielti, emo epäsi lähtemästä Väinölähän kera Väinön voitteloille: "Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi."
Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi, siell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi; ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan, siell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan. Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
Mut turhat sanat ne häviävät Ja tyhjät tarinat unhoon jäävät, Kuin tuulen saaliiksi tulleet ois, Ne haihtuu ilmahan kaikki pois. Siskomme Ukonjylinä, sinä, joka kuparimaljaasi kokoat pahat sanat, ilkeät, kovat, valheelliset, petolliset, rumat, likaiset, ivaavat ja rakkaudettomat sanat, osoita niille heidän paikkansa!