United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
Herzeloyde oli valkea kuin valkoisin liina, kalpeat ja hoikat kätensä poskillansa, kun hän katseli metsään sinne, jonne Parsifal oli kadonnut. Hänen yksinäinen lapsensa maailman avaran taivaan alla.
Siellä metsissä, metsien takana vaeltaa Parsifal, hänen lapsensa, iloinen laulu ilmassa yllänsä kiirimässä. Herzeloyde itkee, katsoo raukeamielisenä sinne koivujen helmaan, tunteensa häilyvät kuin valju vaalea liina keveässä ilmassa. Kuinka on hänen herkkäsydäminen lapsensa kestävä kylmän maailman? Hänen mielensä vuotaa kuin haavoissa, kun hän ajattelee lapsensa yksin siellä väljässä maailmassa.
Hän muisti, hän muisti, Anfortaan, korkeamieli kuninkaansa syliin, jonka edessä sydän heräsi lempeänä loisteena ja silmä viihtyi sielun silmäksi, hänen syliinsä oli Herzeloyde hiipinyt kerran, oli valkoismielisenä hiipinyt polvelle ja nostanut hennon kätensä kaulalle, silloin oli Anfortas työntänyt hänet puoleen, ja kun hän oli ihmettelevänä katsonut kuninkaansa silmiin, olivat ne tuijottaneet häneen välinpitämättöminä niinkuin vieraaseen naiseen, sinä silmänräpäyksenä oli hän ikäänkuin sammunut, oli lähtenyt hiljaisena kuninkaansa tyköä, ja asui siitä saakka yksin linnassansa lapsensa Parsifalin kanssa, lumirintaisena, mutta siitä päivästä vapisi hän, kun hän ajatteli maailmaa siellä ulkona.
Herzeloyde istui ikkunassaan ja kyyneltyi, istui ikkunassaan yksin ja kyyneltyi. Sinne metsien varjoon oli siniviitta Parsifal kadonnut, peittynyt koivujen väliin, huulillaan iloinen torvi. Herzeloyde itki. Hänen lapsensa Parsifal oli lähtenyt maailmalle. Oli lähtenyt maailmalle.
Käsi äitinsä kädessä käy Parsifal koivujen välillä kukkasten keskellä; äidillensä poimii Parsifal siniset kukkaset, äidillensä kertoo Parsifal lintujen sanat ylhäällä oksilla. Syliinsä nostaa Herzeloyde lapsensa koivujen keskellä, äitiänsä suutelee Parsifal, kun hän nostaa hänet syliinsä koivujen keskellä. Hellittää kukkaset käsistään, kiertää kätensä hänen kaulaansa ja suutelee äitiänsä.
Herzeloyde, hunturinta, vavahtaa lapsensa tähden. Lapsensa, keltahiuksisen Parsifalinsa tähden, jonka edestä hän vuodattaisi sydämensä liikutettuna kyynelenä, tai kuolisi huokauksena. Herzeloyde vavahtaa ja särkyy lapsensa Parsifalin tähden: kuinka on hänen hentokirkas lapsensa kestävä elämän? Maailma on kova, maailma on kova, Herzeloyde on kerran tuntenut sen kovan maailman.
Herzeloyde muisti. Yhtenä aamuna oli sininen ritari ratsastanut valkean linnan ohitse, sininen torveasoittava ritari, sen oli Parsifal kohdannut metsässä ja samana päivänä oli hän astunut äitinsä eteen, silmänsä loistavina. »
Herzeloyde hyrskähtäisi itkemään, ellei hän saisi kätketyksi kasvojansa Parsifalin pehmeihin ruskeihin hiuksiin. O, hän kätkisi, kätkisi maailman lapseltansa, kätkisi uneksi, väräjäväksi uneksi Parsifalin suurien silmien edestä.
Herzeloyde oli sammunut yössä, kasvonsa yhä käännettyinä sinne valkeaan lehtimetsään, jonne Parsifal, keltahius ja siniviitta Parsifal, oli kadonnut koivujen varjoon. Parsifal ratsastaa, siniheljä vaippa olallansa. Etsii Arthurin linnaa iloisesta maailmasta. Ihmeellinen maailma. Soiva maailma. Poimisiko joka kukkasen maasta? Jäisikö joka oksalle heilumaan? Uudet kukkaset, uudet oksat.
Siellä käyvät korkeat aallot, ja ihminen on avuton niiden heiluteltavana. Kun hän itse saisi olla lapsensa sydämen ympärillä ja vaipata kaikki kosketukset siihen suloisiksi! Herzeloyde itkee, itkee, katsoo haikeamielisenä sinne koivujen välille, jonne Parsifal oli kadonnut, ja istuu kipeänä ja raukeana.