United States or Saudi Arabia ? Vote for the TOP Country of the Week !


Tiedätkö, kuin käy oksasen, Puusta jos irralle tempaa sen? Tiedätkö, kuin käy kukkasen, Jollei saa säteitä päivyen? Tiedätkö, kuinka paulassa, Kuolema läsnä on lintua? Tiedätkö sitten sa, ihmisen Kuinka käy, kieltäen taivaisen? Tiedätkö, paheiden paulassa Läsnä kuink' ompi kuolema? SA N

Maailman näky puhkee sydämelle, kuin heräävän kukkasen silmä, tai kuin nuoren neidon tuoreet hymyraikkaat kasvot. Heleällä rinnalla heleän maailman keskellä, niinkuin riemun harppu on ihmisen rinta, jota elämä joka hetki iloisesti puhaltelee. Elämä on sinistäkin ja värähtävää. Se katsoo syvillä silmillä ihmisen sydämeen ja sytyttää kalpeat kukkaset siinä.

Ennenkun sinivuokko osasi aavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa sattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä tähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja kukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. Käännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli kukkasen tähystettävänä. Siinäpä oli katsottavaa!

Minä laulan sun kätees kukkasen, kun silmäsi surusta kastuu, teen ruusutarhaksi tienoon sen, missä jalkas pieni astuu. Minä laulan loitolle maailman, minä vien sinut kotihis uuteen: minä laulan sun sielusi valkean yli aikojen ikuisuuteen. Ken olet sa, outo ja hiljainen, joka istut mun yössäni valvoen? Olen Elämän Onni ma nimeltäin. Tulen kerran ma luokse jokaisen näin.

Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan Lapissa.

Siinä hän näki ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. "Hän rakasti ketä? Hän rakasti vihamiehiään syntisiä minuakin." Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen hänen sydämmeensä. "Minä en voi minä en rakasta niin kuin Vapahtaja." Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla voi hän oli onneton!

Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen tunnoton olemus, se oli oman, kalliin äitini elämä! Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli olla!

Neidolla oli täysi työ kukkavihkon laittamisessa. "Tahdotko tahdotko ottaa kukkasen napinläpeen?" "Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme. Muistatteko sitä?" "Ripillepääsypäivänämme." "Se oli sammalruusu." "Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy, nyt kukoistavat uhkeat loistokukat." "Eikä ne ole köyhän lasta varten."

Eikö talvisää, Lumi, härmä, jää Tuhoksesi saa?» »Henki ylevä! Niinkö kysellä Kuolematon voi! Etkö Jumalaa Tunne korkeaa, Joka kaikki loi? Hän voi kukkasen Kautta pakkasen Ajan säilyttää. Talven kylmä sää Lauhtuu, lumi, jää Sulaa, lämpiääKatsos, ihminen! Kuinka kukkanen Elää, vihertää Kautta talvisen Kylmän, toivoen Kevään lämpimää. Henki, taivahan Lapsi korkean, Samoin tehkös, oi!

Ei sydäntä nuorta se säästä, Vaan muuttaa ja muodostaa. Niin, päivien tullen ja mennen, Myös oomme me muuttuneet; Me toisemme tunsimme ennen, Vaan nyt oomme vieraantuneet. Ei eroa ystävyys siedä, Se kuolo on kukkasen tään: Et minusta mitään tiedä, sinusta en mitäkään! Mut mitäpä huolimme siitä, Kun muistot vaan elelee! Jos muistot ei viikoiksi riitä, Kai illaks ne riittänee.