Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Oli Oikameonnakin kerran nuori, koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa. Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä, kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.
Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä. Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse.
Muuan Mustajalkain heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta vaimoa jalkaan. Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?
Näes, Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille metsästysmaillekin. Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot lähemmäksi heidän aluettansa.
Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa.
Käske vuorikaurista pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu. Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt.
Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa, hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin rinnalla taistelussa seisoo.
Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän. Oikameonna taitaa auttaa. Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä kasvaisi suuri soturi?
Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä hänen sydämensä oli iloton.
Päivän Sana
Muut Etsivät