Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi. Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni. Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan. Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti esiin päätänsä. Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.
Onnesi on ta'attu, jos minulle ensimäisenä tuot uutisia tappelusta, ja hyviä." "Mars rukouksenne kuulkoon, sire, ... ja lainatkoon Mercurio minulle siipensä!" Näin sanoen Villon lähti, ja kulki niin suurella nopeudella, että hän kolmannen päivän keskipaikoilla jo saapui Jura vuoren itäiselle rinteelle.
Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän pyhittää paastoomisella. Se oli Kesäkuun 22 p. 1476. Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa. "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi. "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen. "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi.
"Joutavia", Villon vastasi ylpeästi; "sen, joka lehtiä pelkää, ei pidä metsään menemän! Minä lähden uljaalla mielellä ja osaan itseäni puolustaa, osaanpa tarpeen tullessa päällekin käydä, jos Teidän Majesteettinne etu sen vaatii." "Ole viisas! Anna ihmisten ja asiain mennä menoansa. Viisas matkustaja paljastaa miekkansa vasta viimeisellä hetkellä. Noudata herrasi esimerkkiä.
Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti. Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa. Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua. Villon ei voinut peittää hämmästystänsä. "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?" "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
"Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!" "No, kenenkä vuoksi?" Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella. "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella!
Ei milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin iloisesti. Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut. "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani.
Hyvät herrat, nämä kaksi täydellistä vaatekertaa maksavat teille kaksi Tours'in livre'ä. Sen lisäksi jalkineista ja päähineistä kaksi-toista valko-penninkiä. Annanpa teille vielä kaupan päälle nämä kaksi pientä tikaria. Oikein, oikein maksettu! Onnea matkalle!" Villon maksoi tinkimättä, ja käski tuoda illallisen. "Vihdoinkin!"
Hän kaatui selälleen, samalla kun François Villon kokonaan katosi, huutaen mennessänsä: "Tallukka paistin sijaan! nyt olemme kuitit... Pannut saat takaisin!" Isäntä parka, pyörien töppöset ilmassa, makasi siellä kauniissa, uudessa takissaan, niinkuin kilpikonna kuoressansa.
"Minä en sentähden huolikkaan teille huomauttaa, että armeliaisuus on kuninkaiden kaunistus, vielä vähemmin, että löytyy kaksi lajia henkilöitä, joihin mestausmiehen ei milloinkaan pitäisi saaman koskea, runoilijat ja kuninkaat." "Minun mielestäni", Ludovik XI keskeytti yhä syömistänsä jatkaen, "sopisi kuitenkin mainita kuninkaat ensiksi." "Olkoon niin!" Villon myönsi.
Päivän Sana
Muut Etsivät