United States or Georgia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut François Villon'in kanssa. "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon ... sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!" Runoilija vastasi: "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan, rouva herttuatar.
Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin. Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.
Sitten, kun uhrien luku huomattiin liian suureksi, herttua kärsimätönnä huudahti: "Jätetään toinen puoli järveä ja upotusta varten huomiseksi. Täytyy säästää huvituksiansa." Villon'in huuto hänen samassa keskeytti. Niiden joukossa, joihin nuo teloittajiksi muuttuneet sotamiehet juuri tarttuivat, hän tunsi Troussecaille'n. Troussecaille'n vieressä oli Bartholomeon vanhin poika, Fritz.
Runoilija veti henkeänsä, oikaisi itsensä, otti aseman semmoisen, kuin asianajaja parlamentissa, ja aloitti tällä ylpeällä esipuheella. François Villon'in puolustuspuhe. "Sire", hän lausui, "liljain prinssi, Ranskan kuningas! älkää luulko minulta kuulevanne valituksia ja hätähuutoja, valeita tai muita tyhmyyksiä, yhtä inhoittavia teidän kuulla, kuin ne olisivat sopimattomia minun huulilleni."
Samalla aikaa Italialainen kenenkään huomaamatta kuiskutti François Villon'in korvaan nämä sanat: "
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut. He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää. Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Ja muuttuen yhä iloisemmaksi niinkuin sotamies, joka tietää tappelun jo lähenevän loppuansa, hän jatkoi: "Ohhoh! saavatpa ne nyt oikein aika lailla ahmata, nuo iloiset veikkoset, nuo vapaiden ateriain suruttomat etsijät, nuo François Villon'in uskolliset juoksupojat.
Vaan äkkiä hän jälleen mitä sulavimmalla liikkeellä asettui molemmille jaloillensa ja alkoi lausua erään siihen aikaan liiaksikin tunnetun runoelman alku-säkeitä: Te, jotka pyhiä, arkioita Etsitte vapaita atrioita, Te teikkarit ilman kaatiotta, Te toverit missä milloinkin Tuon oivan mestari Villon'in: Joit' ei rahan rahtukaan paina, Joill' on itse-ottama laina, Te kaikenkaltaiset irvisuut, Nuoret veijarit ja muut...
Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön. Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin. Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä. Hän oli myöskin antanut vähän rahaa.
Kuullessaan siitä vaarasta, jossa hänen äitinsä oli ollut, siitä alttiiksi-antamuksesta, joka hänet oli pelastanut, vihan leimaus ja kirkas kyynel yht'aikaa, loistivat hänen silmissään. Vihdoin hän tarttui Villon'in käteen, ja, pusertaen sitä, sanoi tälle: "Kiitos!" Sitten, ikäänkuin itsekseen puhuen: "Oh! Sitähän jo aavistin, että nuo molemmat miehet, nuo Ramswag veljekset, olivat pettureita!"