Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. marraskuuta 2025
Yhä kauvemmaksi hän tunkee sielunsa syvyyteen ... yhä leppymättömämmin kokoontuvat hänen luonteensa taistelunhaluiset ainekset, ikäänkuin päättäneensä tehdä mitä kauvemmin vastarintaa ... ylpeys ja itsekkäisyys asettuivat hänen sydämensä vartijoiksi, joka vaikeroi kaipuusta. Taistelu hänen sielussaan on kamala.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun, sieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä kämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti putosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta.
Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen. Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä, mikä tässä on oikein. Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken. Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli vielä Heddaa hoitamassa.
Hän huomasi pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat jääneet siihen, kun he olivat tästä lähteneet. Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin saattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä. Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti.
Sinä koettelit silläkin lailla olla minulle mieliksi, kun menit syrjään seisomaan. Ja jos et olisi sitä tehnyt, niin minä en ehkä vieläkään olisi tätä asiata huomannut. Liisalla oli tukala kuulla ja hän vaikeroi: Mitä sinä noista joutavista otit puheeksikaan. Ei ne ole joutavia, koska ovat minun mieltäni vaivanneet näinä päivinä.
Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on huone täynnä, lehtiä tulvillaan. Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän. Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin. Miksi en hävittänyt niitäkin? Se on hänen viimeinen sanansa.
"Voi, Tuomo," vaikeroi Kvimbo vilpittömästi, "miten häpeällisesti ja julmasti me olemme sinua kohdelleet!" "Onko sinun mahdollinen voitko antaa meille anteeksi?" rukoili Sambo. "Teitä parkoja!" kuiskasi Tuomo. "Mielelläni antaisin henkeni montakin kertaa, jos vain sillä voisin pelastaa teidän sielunne.
"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani ... olin huono vaimo ... lemmettömyydelläni murhasin hänet..." Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä.
Hän silmäsi sinne päin. Mutta hän ei voinut pimeän vuoksi nähdä mitään. Hän kuuli vain hiljaista kahinaa rakennuksen ulkoseinän luota. Ja hän luuli kuulleensa hiljaisen huokauksen. "Seis", huusi hän. "Kuka siellä vaikeroi?" "Hiljaa, hiljaa", kuiskasi omituinen ääni. "Maa on senvuoksi kauhusta vavissut. "Maa vapisee kuolleet nousevat haudoistaan.
"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä. "Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän. "Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä. "Hän avasi silmänsä ja tunsi minut. "'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä. "'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin. "Olin jäykkänä kauhusta.
Päivän Sana
Muut Etsivät