Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 26. heinäkuuta 2025
Ja siellä hän oli saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa venheensä vesille lykännyt. Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet. Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt.
Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin. Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään. Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi hänet Pohjolaan.
Vaan kun veljet Väinämöisen Asuisivat ahjon luona, Pieksisivät ahkerasti Lailla seppo Ilmarisen Joutsenen kynän neneä, Jotta saatais uusi Sampo, Kirjokansi kaunihimpi, Kuni entisten eläjäin, Kalevalan vanhan kansan, Olisi paljoa parempi.
Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe, veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe. Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista, kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä. Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti, kajahutti kaunihisti.
Vitsattaki virkku juoksi, helmin lyömättä hevonen entisille appehille, taanoisille suuruksille; saattoi vanhan Väinämöisen, laulajan iän-ikuisen, oman uksen aukomille, oman kynnyksen etehen. Kuudeskolmatta runo
Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä!
Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta, luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen: jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi, harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta! Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän, vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse: oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua.
Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan.
Hänen lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä syvästi liikuttanut. Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle. Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä vaivaamaan...
Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella loitsutaitoinen tietäjä.
Päivän Sana
Muut Etsivät