Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 11. heinäkuuta 2025
Sallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita luokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän oli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja tuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty.
Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta. ... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita ... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä.
Neiti Varén, lausui lehtori Hellman ja äänessä oli jotain outoa. Minulla olisi teille kirje. Se oli samassa Selmalla kädessä, ja hän katseli sitä, aavisti jotain, kävi punaiseksi, koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustansa. Antakaa minulle vastaus niin pian kuin suinkin. Kyllä, kuiskasi hän vastaan ja pisti kirjeen kätköön, sillä tovereita ryntäsi luokalta eteiseen.
Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä oli erehdys".
Myöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat pihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli järven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui muihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, nyt hän kerrankin oli saanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni vasta Laurin mielestä oli tyttö!
Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen isäntä.
Ensimmäisen kerran elämässään oli hänellä nyt tovereita, ja istuessaan vastaanottohuoneen tuolilla äitinsä seurassa hän oikein värisi halusta päästä pois leikkimään. Näin kävi Jeanne siellä sitten joka toinen päivä ja niinä sunnuntaina, jolloin Paul pääsi käymään kaupungilla.
Niitä oli paljon, niitä seisoi kuin solakoita, surullisia koivuja metsänä hänen ympärillään: tuttavia, tovereita, ehkäpä hänen omat sisarensakin, jotka vasta olivat astuneet toiveittensa elämään, mutta joita se ehkä kerran itkettäisi, niinkuin häntä nyt. Ja siitä kuivi kyynel ja kyynelen lähde, ja tuli sääli ja surku itseä ja kaikkia ja koko maailmaa.
Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen.
Ja miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi elämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? ei mitään muuta kuin lopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli mieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä, tovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen pedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät