Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. kesäkuuta 2025
Siten emme me ole haitaksi toisillemme." Hänen äänensä alkoi nyt vapista liikutuksesta, ja hänen surulliset kasvonsa muuttuivat sanomattoman lempeiksi.
Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä tavalla. SYLVI. Pois! VIKTOR. Sylvi elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi. SYLVI. Pois! VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?
Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt. Vai oli hänen isänsäkin... Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme. Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi Rikberg iloisesti.
»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon». Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut minusta enää sanottavasti omituiselta.
Oi, Helena, armas tyttö ainoa sana vaan, elämäni onni siitä riippuu, sano, että olet viaton, ettet ole tuota rikosta tehnyt. HELENA. Säästä itseäsi ja minua, Niilo. Suotta sinä potkit tutkainta vastaan, ei Jumala ole meitä toisillemme luonut.
Ja heti sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!» »Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä. Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon pysyä.
Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata miettimään ja lopulta päätin jo samana iltana saatua neuvoa noudattaa. Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä.
Me joudutimme kulkuamme virkkamatta sanaakaan ja tohtimatta ilmaista toisillemme pahoja aavistuksiamme. Keskiyön aikaan saavuimme vallan hiestyneinä Kultahiedan rannikolle. Aallot särkyivät rantaa vastaan huumaavalla pauhulla, peittäen kalliot ja lakeat hietasärkät häikäisevän valkealla vaahdolla ja säkenöitsevillä kipenillä.
Sillä mitä en ajatuksissani tuntenut, sen tunnen nyt niinkuin jäisen kääreen pääni ympärillä: et sinä olisi ensin ohitseni mennyt, jos olisit minua rakastanut. Mutta paitsi rakkautta ei meillä ole mitään toisillemme sanottavaa. Ja niinpä me sanaakaan sanomatta annamme työnmenon taas erottaa meidät.
Päivän Sana
Muut Etsivät