Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 9. heinäkuuta 2025
Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa, kyllä lumi sulaisi. Mutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne päätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi taloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa, sakset, neulat ja rässirauta vieressä.
"Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä", sanoi Priska Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin viikon ajan pureskelleet olkia. "Kyllä menen, äiti", sanoi Syyne.
Niin, niin kertoo satu, vastasi Syyne. Mutta minä olen kuullut kannon itsensä sanovan, että hän oli kanto, kuten muutkin kannot. Kuinka hän olisi muutoin voinut palaa? Niin kauan kuin hän oli olemassa, asui hänessä elävä henki, joka asuu kaikissa kasveissa ja kaikissa eläimissä. Morsa, olkaamme hyviä kasvia ja eläimiä kohtaan.
Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai, sillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät, nenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin tikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin: olihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla.
Mutta kun lintu oli maannut muutamia minuutteja lähellä hänen lämmintä sydäntään, alkoi se liikuttaa siipiänsä. Se elää, se elää! Syyne tuli kovin iloiseksi, otti linnun käteensä ja suuteli sen nokkaa. Sinä pieni, viatoin ystäväni, kiitos, kiitos siitä, että elät! Kerro minulle, kuka olet ja miten olet paleltunut kuoliaaksi!
Osa lehdistä oli mustunut, eikä kelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat juuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia, olivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä perunankuorten syönti. Huu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen hamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle.
"Minä tahdon olla korein kirkossa", lisäsi Marssu. "Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä", selitti Veeru. Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet sitä. Nytkös Veeru suuttui.
Nyt sinun täytyy mennä paimentamaan rustitilallisen lehmiä, sanoi Priska Syynelle. Se oli aikaisin keväällä. Maa ei ollut vielä oikein paljaana, ja niityillä oli tuskin yhtään viheriää kortta, mutta heinät olivat loppuneet rustitilallisen ladosta ja lehmät olivat jo kaksi viikkoa syöneet olkia. Kyllä, äiti, vastasi Syyne. Sinä saat leipäpalasen mukaasi ja sen täytyy riittää iltaan asti.
Mutta suutarin mielestä oli nimi oikein hienon hieno ja niin sai pikku tyttö nimekseen Mormessa. Mutta olikos kyläläisillä aikaa niin pitkien nimien lausumiseen? Ahasverusta rupesivat he sanomaan nimellä Sveru, Zefyrinuksesta tuli Rinu, Eufrosynestä Syyne ja Mormessa sai nimekseen Morsa, sillä »Messa» maistoi kaikkien mielestä niin kirkolle, ettei se sopinut oikein ihmisen nimeksi.
Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen, että kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä, räätäli! "Miksi minua pelkäät?" jatkoi kanto. "Olenhan vain vanha kaatunut puu. Ymmärrätkö mitä sanon?" "Kyllä", sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä selvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui.
Päivän Sana
Muut Etsivät