United States or United States Minor Outlying Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hyvin tunsi hän suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon suojaa etsittävä. Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen ympärillään.
Tulisit, emäntä, kerran Karjalaa katsomaan, koska Karjalasta olet kotoisin! Ollaanhan naapureja, toisten vaaroilta tulet toisten vaaroille tuikkaa. Päivä koskia lasketaan, toinen tyyniä vesiä soudetaan, väliin vähän kankaita astutaan, ja kolmas taas koskisia vesiä viilletetään niin jo sieltä suvannon alta minun kalamajani kuumottaa, ja siitä vielä vähän, niin jo ollaan kotikylässä.
Siinä on aina voitolla sen suuri, syvä johtoääni, mutta samalla kuuluu pikkupurojen ja putousten lirinä ja lorina, kukin erikseen ja kaikki yhteen. Olen jo kotvan aikaa istunut herttaisessa paikassa suvannon rannalla korkeiden koivujen ja ikivanhojen haapojen alla. Tässä päättyy koski ja leviää suvannoksi. Siinä päättyy myös sillasta alkava tukkipuoma.
Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Vanhan nuorta ottamasta, Kaunista käkeämästä: "Katumoiksi nainen kaunis Kainun miehen kainalossa, Huoleksi hyvä heponen Huonon miehen seimen päässä." Lempo leskelle menevi. Mik' otti isolta mielen, Kuka kummanen emolta, Leskelle minun lupasi, Tahtoi toisen tähtehille.
Vasta sitten se, taipuen taapäin, oieten ylös ja eteenpäin ja taas hiukan nousten, kun sitä nostan, pudottaa perhon sinne, missä sitä odottaa sen ensimmäinen saalis, sen itsensä arvoinen, suvannon sulho, jonka se tuo leikiten maihin, iloiten ottelusta ja odottaen uutta. Se on miekka miestä myöten vyöllä. Se on ase minun mitallani tehty, jäsen ruumiissani, elimellisesti siihen yhtynyt.
Kielti vanha Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Eloa emännätöntä, Koiratonta kartanoa. Vielä kielti Wäinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kullalle kumartamasta, Hopialle horjumasta, Vanhan nuorta tahtomasta, Kaunista käkeämästä.
Kulki niinkuin siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken, suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan, milloin tulee, mutta se tulee.
Se on sisultaan aivan toinen kuin taannoinen, vie siimaa melkein suvannon alipäähän, ampuu sieltä ylös ja höllyttää siimaa niin, että hetken aikaan en tiedä, onko se vielä kiinni vai onko jo päässyt, kunnes sen taas tunnen. Se hyppii ja hyökkäilee, mutta hengästyy ja tulee lopulta kiltisti koukun ulottuville.
Minulle on sieltä säilynyt seuraava muisto: Istun ruohikkorinnassa virran suvannon poukamassa ja olen onkivinani, mutta en kuitenkaan ongi. Vavan kärki vaipuu veteen ja unohtuu siihen, sillä minä seuraan silmät kiinteinä vain toisen miehen ongintaa.