United States or Seychelles ? Vote for the TOP Country of the Week !
Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi. Mitäs hän sitten puhui teille? kysyi Katjusha. Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne. Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.
Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut, jatkoi hän. Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta... Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan. ... helpoittaa hänen kohtaloansa, jatkoi Simonson.
Sitten näki hän Simonsonin uudelleen Tomskissa, kun hänet oli siirretty valtiollisten joukkoon. Ja vaikkeivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään, oli siinä silmäyksessä, jolla he katsahtivat toisiinsa, tunnustus, että he muistavat toisiaan ja ovat toisilleen tärkeät.
Toinen näistä vaikutuksista kuolemaan valmistumaton Kryiltsof oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle, sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.
Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä.
Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma. Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo. Maria Pavlovna lähetti minut, sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen. Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.
Mitään merkittävää keskustelua ei heidän välillään jälestäkään päin ollut, mutta Maslova tunsi, että Simonsonin puhe, silloin kun hän oli mailla, tarkoitti häntä, että Simonson puhui häntä varten ja koetti sitä varten lausua ajatuksensa niin selvästi kuin suinkin. He lähestyivät toisiansa erittäinkin siitä pitäen kuin Simonson alkoi kulkea jalkasin tavallisten rikoksentekijäin matkassa.
Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan.
Tämä kehitys oli saanut alkunsa jo vankilassa, kun hän ollessaan valtiollisten vankien yhteisessä vierashuoneessa oli huomannut Simonsonin erittäin itsepintaisen katseen tuolta syvältä otsan alta, tuuheitten kulmakarvain takaa, hyvistä, tummansinisistä silmistä.
Toisella puolella tietä Nehljudof tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja selitteli jotain kiivaasti. Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson nosti juhlallisesti lakkia.