Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 12. kesäkuuta 2025
Me olemme nyt Kesäkuun alussa, jolloin kesä on kauneimmassa kukoistuksessaan, jolloin joka päivä maalla on silmälle ja korvalle ilo, ja me sanomme: 'lämpimäin huoneiden säsongi on alkamaisillaan. Me yksin sivistyneistä kansoista vietämme kesämme pääkaupungissa, ja oleskelemme maalla silloin, kuin puut ovat lehdittömiä ja vedet jäässä."
JANNE. Mutta perästäpäinhän kuitenkin kaikki tulee ilmi, ja mitä silloin hänelle sanomme? LAURA. Tuota saamme sittemmin ajatella. Pääasia on nyt ainoastaan estää hänet häpäisemästä taloamme ja pilaamasta kauniita pitojamme. LAURA. Kyllä, mamma kulta! Mitä haluat? ANNA. Minä en näe tässä mitään käsiliinaa. LAURA. Suo anteeksi, het' sillään Onko ? MIINA. Hä?
Työ ja rasitus keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi mahdollisia. Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa.
»Mutta», minä intin, »te puhutte 'luokkataistelusta'». »Se on eri asia kuin luokkaviha», vastasi hän. »Ja, uskokaa minua, me emme lietso luokkavihaa. Me sanomme, että luokkataistelu on yhteiskunnallisen kehityksen laki. Me emme ole siitä vastuunalaisia. Me emme ole luoneet luokkataistelua. Me ainoastaan selitämme sitä, niinkuin Newton selitti painolakia.
Mitä tuhat lempoa, sanoin minä, anteeksi, sillä täällä oli vaskenvalajan mies kanssani; mitä lempoa ... mitä nyt on tekeillä, sanoin minä. En minä tiedä, sanoi pitkä keljuuttarin Pelle. Etkö sinä tiedä, pitkänokka, sanoin minä, sinä hoikkasääri, sillä katsokaas, me jaarittelemme niin keskenämme ja sanomme toisillemme niitä näitä huviksemme; on muutoin hupaisa mies, tuo keljuuttarin Pelle."
Halumme loppumattomuuteen tarvitsee äärettömyyttä. Mutta onnemme ei ole tulos täydellisyydestä, koko totuudesta, vaan siitä, että omistamme ehjän aiheen kokonaisuuteen. Monaco 22/3 1899. Aistillinen maailma on lähtenyt samoista käsistä kuin sekin, jota sanomme yliaistilliseksi. Se on portaina ja välittäjänä niille nautinnoille, jotka rikastuttavat elämätä.
Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri tuossa elämän onnellisessa ijässä.
Ja mitä onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi, muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos jota ei kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen on kuitenkin selvästi näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan.
Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat jättiläismäistä sairaanhoitajaa. Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä. "Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme". Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa vasten. "No, vanhus; nouse. Täytyykö minun lohduttaa sinua?"
Hän kysyi minulta tätä niin ystävällisesti ja niin lempeällä katsannolla, puoleksi leikillisellä ja puoleksi surullisella, että se oikein koski sydäntäni. "Me olemme nuoret ja kokemattomat, sen tiedän kyllä, täti", vastasin minä; "ja totta puhuen sanomme ja ajattelemme paljon, joka on jotenkin lapsellista. Mutta me rakastamme toisiamme vilpittömästi, siitä olen varma.
Päivän Sana
Muut Etsivät