United States or Mayotte ? Vote for the TOP Country of the Week !
Missään asiassa ei saa mennä liian pitkälle ja sinun täytyy totella minua!" Klea nyykäytti lääkärille ystävällisesti niin kuin tytär, Imhotep silitti kädellään hänen tukkaansa ja läksi pois; Klea jäi yksin sairaan lapsen luo tukehuttavan kuumaan huoneesen, joka kävi yhä kuumemmaksi, muutti kääreitä ja iloitsi nähdessään pojan hengityksen käyvän yhä kepeämmäksi ja vähemmin korisevan.
He seurasivat sen vuoksi metsästystoveriaan hänen kotiinsa ja lähtivät siitä edelleen ystävänsä, sairaan talollisen luo Läntisen Daal-joen varrelle. Perille tultuaan he tapasivat tämän jo terveenä ja liikekykyisenä.
Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. Hiisi tiesi kuolevien salaisuuksia". Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle. Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle.
Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan käsiranne-valtimoa, toisessa pidellen taskukelloaan, johon liikahtamatta katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävänmusta verkatakki ja silmillä kultareunaiset rillat. Vuoteenlaidalla istuu Paavali, alaikäinen nuorukainen, pää käsien varaan painuksissa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.
Vähää myöhemmin ajoi hän aikomalleen tervehdysmatkalle. Hän kääntyi tohtorin taloon päin ja vihjasi Liisalle jäähyväiset. Mutta ikkuna, hänen tavallinen paikkansa oli tyhjä. Tohtori oli matkustanut kauvas sairaan luo ja sen vuoksi syönyt aikaiseen päivällisen. Koko kylä näytti tyhjältä ja autiolta iltapäivän rasittavassa tyvenessä.
Siinä kamarissa makasi, niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän nukkui lapsen viatonta unta. Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta se katosi kumminkin pian.
Mutta tuo näky painui ikuisiksi päiviksi hänen mieleensä, sillä sairaan vuoteesta oli hänen hienoihin sieraimiinsa tunkeutunut outo, kaamea, sydänalaa kipeästi vihlaiseva haju, joka vielä kauan jälkeenkinpäin sai hänet yksinäisinä kuutamo-iltoina surumielisesti hangella ulvahtelemaan. Ja silloin katsoi hän aina kiinteästi peräkamarin katettuihin ikkunoihin päin.
Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani.
"Miten taiteellisesti järjestettyjä metsäkukkia!" huomautti hän osoittaen kukkakiehkuraan kristallimaljassa hienosti johtaaksensa sairaan ajatukset pois vähän lohduttavasta aineesta. "Niinpä luulisi", sanoi amtmanni. "Mutta taiteilijakäsipä onkin nämät kukat järjestänyt. Veljeni tytär, joka nykyään asuu luonani on kasvimaalaajatar, jolle saa etsiä vertoja.
APEMANTUS. Tuo sairaan luonnon ilmett' on, vain kurjaa Ja miehuutonsa apeutta siitä, Ett' onni petti. Täällä? Lapioko? Ja orjan puku tuo? Ja surun katse? Imartajasi silkiss' yhä käyvät. Patjoilla maaten, marjaviinaa juovat, Sylissä sairaat lemut; eivät muista He Timonia lainkaan.