Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. heinäkuuta 2025
Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen nimensä. Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken itketyistä kyynelistä.
Tämän kaikki voi puiston reunalta, leveäoksaisten vaahterain alta yht'aikaa nähdä, ja sentähden olikin Roosa vanhan Wengelin avulla siihen laittanut turvepenkin ja sen eteen pystyttänyt pienen pyöreän kivipöydän, jonka Wengel oli puistosta löytänyt.
Wengel olikin Roosan käskystä hakannut kauneimman ja solakimman nuoren kuusen puistosta ja asettanut paikalleen, ja Roosa oli sen koristanut kirjavilla kukilla, omenilla, pähkinöillä, sokerileivillä ja kultapaperilla, mitä kauneimmin taisi.
Roosa sanoi tämän iloisimmalla äänellään; kumminkaan ei hän voinut hillitä jonkinmoista levottomuutta, joka kasvoi sikäli kun pimeys ulkona lisääntyi.
"Vaan jos minä voisin päättää lähteä kanssasi, Roosa", alkoi hän taas vähän aikaa äänettä oltua, "en tarkoita pariksi päiväksi tai viikoksi, vaan ainiaaksi ainakin kunnes sinä kunnes sanalla sanoen, jos minä kanssasi lähtisin kaupunkiin kuinka sitte, Roosa?" "Mutta isä", huudahti tyttönen hämmästyneenä, "kuinka puhutkaan semmoista? Sinä tiedät " "Vastaa minulle suoraan, Roosa!
Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin sormikkaihin pistettyjä käsiään. "Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei voinut vähäistäkään sitä iloa huomata. "Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.
Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja virkistyneinä aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja puettuna, piti heille ahkerasti seuraa ja kuunteli tarkasti ja mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli Helkankin tapana aina tehdä.
Roosa oli sanaakaan sanomatta antanut kättä; herra von Weissenbach oli tehnyt komeimman kumarruksensa ja kohteliaimmalla käden viittauksella pyytänyt häntä istumaan. Ei kumpikaan kysynyt, missä hän oli ollut. Puheltiin ilmasta ja että syksy oli todellakin käsissä.
"Jonka onni on enemmän huolenani!" murisi herra von Weissenbach; "niin, Jumal'auta, Roosa, niin on, niin on! Mutta millä osoitan minä sen? mitä teen minä sinun onneksesi? Onko sinun kaltaisellesi nuorelle olennolle onni, että saat tässä yksinäisyydessä viettää suruista elämää vanhan kummallisen miehen kanssa, joka on kokonaan poistanut luotansa maailman, missä hän ei koskaan menestynyt?
Roosa lohdutti häntä, miten paraiten taisi: hän ei ole kuoleva ja mitä lapseen tulee, niin olihan se hänenkin lapsensa eikä hän sitä ole jättävä. Nuoren tyttösen ääni oli niin lempeä, totinen ja juhlallinen; vaimo raukka luuli kuulevansa enkelin puhuvan.
Päivän Sana
Muut Etsivät