Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä. Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä peltoja kellojen soidessa ja kilistessä.
Onnellinen oli hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.
Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden. Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa.
"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois. "Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille, "mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä." Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.
"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla, ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."
Hänen muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa. Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä.
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen. "Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla.
Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut valmu-kukista tehdyillä seppeleillä.
Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä; tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; hän lepäsi liikkumatta pölyisellä tiellä.
Hän sai kuulla lapsen osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä. Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja milteivät itkeneet molemmat.
Päivän Sana
Muut Etsivät