Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Mikä onneton sattuma oli tuonut hänet tänne? Ja eikö se näyttänyt enemmältä kuin sattumalta? Olivathan häntä houkutelleet ja vetäneet ikäänkuin tuhannet näkymättömät käsivarret, niin että hänen oli täytynyt, tietämättä miksi, lähteä tälle mielettömälle taipaleelle, niin että hän oli ponnistanut perille, väsymyksestä vaipumaisillaan, lumen ja jään halki.
Olivathan nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta.
Olivathan he monasti ennenkin kuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja sen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät rintoihinsa. Vähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi heissä voitolle.
Nämä samat onnettomat olivat nyt kunnon ihmisiä ja vielä parempiaki, sillä olivathan he oikein ymmärtäneet mikä rakkaus on, sen huomasi hän selvään siitä hellyydestä ja palvelevaisuudesta, jota nämä hänelle osottivat. Nyt ymmärsi hänki, että Kristus on lain loppu jokaiselle uskovaiselle autuudeksi.
Noiden miesten kasvot Ma hyvin muistan: olivathan minun, Ja huusivathan usein "terve" mulle Kuin Juudas Kristukselle; täll' ykstoista Kahdestatoist' ol' uskollista mulla Kahdestatoistatuhannest' ei yhtään. Eläköön kuningas! Ei aamenta. Olen pappi siis ja lukkari? Siis, aamen! Eläköön kuningas! En ole sitä, Mut: aamen! Ehkä taivas sinä pitää. Mihinkä tehtävään mua tänne tuodaan?
Aihe ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut. Olivathan he aina sanoneet, että hänestä tulee jotain suurta!
Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa. Kuinka täällä tullaan toimeen? kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. Vähän tuloja, vai kuinka?
Tällainen poloneesi, johon ainoastaan vanhemmat herrat kullalla kirjailtuine sotilas- ja virkapukuineen ja välkkyvine rintatähtineen ottivat osaa, näytti todellakin komealta. Kun poloneesi hetken kuluttua loppui, soitettiin heti valssi ja silloinkos nuorison riveissä eloisuus ja hilpeys hereille heräsi, sillä olivathan he äskeisen poloneesin aikana vain katsojina seisoneet.
Olivathan muutkin naiset panneet parasta päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli. Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.
Johannes, joka oli kuin ylempi olento hänelle ja jonka seurassa hän aina oli tuntenut itsensä niin perin pieneksi, turvattomaksi ja vähäpätöiseksi! Hän istui nyt kahden Johanneksen kanssa saman pöydän ääressä, samassa sohvassa, samassa yksityishuoneessa, ja Johannes osoitti hänelle täysin ritarillista kohteliaisuutta! Olivathan he usein ennenkin, Johanneksen isänkodissa, näin yhdessä istuneet.
Päivän Sana
Muut Etsivät