Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 5. heinäkuuta 2025
»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi iltahämy vakavasti. »Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies vielä suurempi kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan saa viedä Olavia, ei vaikka!»
Miksi minä annan kerjäläisen muruja sille, jonka pitäisi kaikki saada? Mutta tyttö piti yhä kuvaa kädessään ja katseli säteilevin silmin vuoroin kuvaa, vuoroin Olavia. »Kyllä se olet sinä», sanoi hän vihdoin, koskettaen kuvaa hiljaa huulillaan ja pannen sen koteloon. Kotelo katosi poveen. »Ja nyt en minä enää mitään pyydä, vaan kiitän sinua koko ikäni. Olet poissa, ja sentään luonani.
Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen. Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä viskaten ne aina puolipalaneina luotaan.
Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista. Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle ompelemaan.
MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut. Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne asettamaan. MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista. Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää...
Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan. No, ettekö tule jo, herra Kalm? Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan!
Hän nousee sohvalta ja käy kiivaasti lattian poikki, istuutuen tuolille lähelle Olavia ja puhuen matalalla, läpitunkevalla äänellä, ikäänkuin tahtoisi sekä sanoin että katsein Olavin lävistää. »Me olemme naisia ymmärrätkö? Ja me kaipaamme rakkautta, kaikki, sekä hyvät että huonot ei, meidän joukossamme ei olekkaan hyviä ja huonoja, vaan me olemme kaikki samaa lajia!
Kuului olevan kirje postiin vietävänä. Eikö sitä olisi voinut lähettää? Itse sanoi tahtovansa mennä. Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin. Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin... Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi.
»Ja nyt sinä taisit jo liikanimenkin saada», lisää Falkki. »Ettet ole enää silkkaa Olavia...» »Ohoh!» »Koskenlaskijaksi sinut nyt on ristitty kelpaako?» »Käyhän se laatuun pankaa vaan kirjoihin!» nuorukainen nauraa. »Ja nyt mennään myllärille ne kahvit juomaan», Falkki taas sanoo. »Kyllä ne nyt kannattaa vaikka kahdesti juoda!»
»Iltaa stig in, var så go'!» hymyili nuori, miltei hienosti puettu tyttö veitikkamaisesti Olavia vastaan. Eteiseen, siitä pieneen salintapaiseen. Väkevä hajuveden tuoksu lemahtaa vastaan, huumaavana ja Olavin levotonta mieltä tyynnyttävänä. »Istukaa! Mutta miksikäs te noin totinen olette? Henttuko jätti... rukkaset antoi, vai?»
Päivän Sana
Muut Etsivät